Vuosi 2020. Lokakuun viimeistävä edeltävä päivä.
Kauan aikaa olen miettinyt kirjoittamista, koska muistin tämän olleen mukavaa ja läpeensä älyvapaata hommaa. Kirjoittaa vaan sanoja sanojen perään, sen enempää miettimättä.
Olen jäänyt vähäksi aikaa pois töistä. Täytän päiväni kaikilla erilaisilla asioilla, kuten palapelillä, joka tuossa pöydällä vähän väliä kutsuu mua luokseen. Pala silloin, toinen tällöin, naps ja kops, ne löytävät yksi kerrallaan paikkansa. Äiti ja kolme lasta siinä yhdessä touhuavat. Paljon yksityiskohtia, paljon värejä.
Olen myös innostunut äänikirjoista. Maksoin bookbeatista monta kuukautta aivan turhaan, koska en ikinä käyttänyt sitä. Mutta en halunnut sitä poistaakaan, koska pitkillä automatkoilla on joskus mukava niitä kuunnella. Ja niin tuli taas automatka pohjoiseen. Etsin oikein hyvän kirjan ja hyvän ajoasennon. Mutta jos nyt kysyisit mitä siinä kirjassa sanottiin, niin en muista. Mukavan kuuloinen ääni sitä mulle pari tuntia luki, mutta mun ajatukset lenteli sinne tänne ja aina välillä ihmettelin että kukas tuo ihminen on, kenestä hän puhuu. Juoneen oli tietämättäni tullut monta uutta ihmistä mukaan. Lopulta sammutin sen ja kirja on jäänyt kesken. Mutta sitten hoksasin, että mun on helpompi kuunnella faktaa kuin fiktiota. Sillä kun kuuntelin Mona-Liisa Nousiaisen elämänkertaa, keskittymiseni oli 100 prosenttista ja nyt kuuntelemani Harri Gustafsbergin Karhuryhmä on myös ottanut minut vangikseen. En siis poista bookbeatia. Suosittelen näitä kirjoja kaikille.
Hyvä ystäväni on kätevä kaikessa, mutta etenkin sukkien kutomistaitoja hänessä kadehdin. Minäkin haluaisin osata tehdä kirjoneuletta. Käydessäni hänen luonaan, hän mua opasti suusanallisesti mitä kaikkea kannattaa ottaa huomioon. Ja kuulemma kantapäässä pitää huomioida sitä ja tätä. Sanoin, että kokeilen, ja kantapäässä soitan sulle. Ystäväni tuntee minut. Hän sanoi, niin, viimeistään siinä vaiheessa. Nauroimme siihen vähäsen päälle. Menin kotiin. Kävin hakemassa kaupasta hienon värisiä lankoja ja puupuikot. Ja kun aloin tekemään, jouduin heti resorin jälkeen soittamaan hänelle, vaikka kantapäähän oli vielä pitkästi matkaa! Silloin naurettiin vähän enemmän! Ne sukat jäi siihen, mutta innostuin tekemään isänpäiväsukkia. Facebookiin tulee päivittäin pieni pätkä ohjetta. Kukaan muu kuin suunnittelija ei tiedä, miltä ne valmiina näyttää. Jännää. Kudon molemmat sukat yhtä aikaa. Ekan sukan kantapää onnistui hyvin. Ensin ystävälleni soitin, että olenkohan ymmärtänyt kaiken oikein. En nimittäin jaksaisi sen takia purkaa, että olen lukenut ohjetta väärin. Ja voi, siitä tuli mukavan pehmeä kantapää. Mutta kun teen tuota toista, se ei näytä onnistuvan. Ajatukset taas sinkoilevat sinne tänne ja välillä huomaan vain kuuntelevani kaunista musiikkia radiosta. Teen vähän väliä virheitä. Kudon oikeeta kun pitää tehdä nurjaa ja menen laskuissa sekaisin, enkä välillä tiedä mitä seuraavaksi pitikään tehdä. Mutta kun mulla on nyt aikaa, niin haluan tehdä sukista hyvät. Siksi puran ja teen. Puran ja teen... Lopulta tuskastuin. Kävin sammuttamassa radion ja keskitin kaiken itsessäni kantalappuun. Minähän teen sen! Tuossa se nyt on, kantapohjaa odottamassa. Piti taas purkaa, koska tein taas ajattelemattomuuttani virheitä. Söin välillä, ja pistin samalla palapeliin muutaman palasen paikoilleen. Olisko nyt sopiva hetki taas kokeilla!
...
