Kanttorin työ on aika metkaa. Eilen läksin yhden kirkkokuorolaisen kanssa ainoalle käytössä olevalle kyläkoululle sirkukseen. Illan päättäisi kevätkirkko koulun pihassa. Tämä kuorolainen on hauska mies. Se jutustelee paljon: "Tykkään jutella, minä en oo mikkään tuppisuu", se sanoo. Ja niinpä ajeltiin koululle ja se kerto mulle sitä sun tätä siitä sun tästä. Jo joutui armas matka rattosasti. 

Lapset olivat kuulemma itse keksineet ohjelmanumeronsa sirkukseen. Eräästä numerosta tuli taas elävästi yksi muisto mieleen omasta menneisyydestä. Lavalle nimittäin kipusi kaksi poikaa puntin kanssa. Toinen yritti rehvakkaasti nostaa sitä mutta irvistyksistä huolimatta ei saanut sitä ylös. No, en ala tässä selittämään tätä ohjelmanumeroa sen tarkemmin, vaan sitä mun muistoa. Kuopiossa neljä tyttöä talvehti omakotitalossa jonka alakerrassa oli omistajien puntteja sun muita kehonrakennusjuttuja. Yksi asukeista sano, että se oli nostanu penkistä painoja. "Lähe mukaan, mää näytän sulle", se sano. Mentiin alakertaan. "Ensin mennään näin", tyttö sanoi, käyden penkille makaamaan, asensi tangon rintarankaansa kiinni ja jatkoi "sitten...", voi kauhistus, tyttö ei päässyt sanoissaan eteenpäin koska ei saanutkaan nostettua sitä punttia. Joku oli lisänny rutkasti painoja. Ja tanko ei kertakaikkiaan noussut! Mutta kun me ollaan niin kauheen kovia kikattamaan tämän tytön kans, niin hetkeen ei voinu tehä muuta ku nauraa. Siinä samassa muistu että vessassa olis pitäny käydä jo kaks tuntia sitten. Lisäksi mun oikeen käden ranne oli tulehtunu. Yrittää sitten auttaa tyttöö hädässä yhdellä kädellä, jalat ristissä, maha kippurassa, suu virneessä, ja kun mun suu on virneessä, niin silmät menee sikkaraan, ja se vähänen mikä silmistä näky, niin senkin täytti nauruvesi. Huonot oli lähtökohdat. Ja mitä teki tyttö siinä penkillä, samaa kun minä paitsi eri asennossa, ja lytyssä puun ja kuoren välissä hätää kärsimässä. Voi veljet ku me lopulta saatiin se paino ylös, niin se oli riemukas hetki, sen voin kertoo kaikille jotka sen haluaa kuulla. Ja siitä sitten suitsait sukkelaan vessan puolelle.

Musta on tainnu tulla vanha ku vanhoja muistelen, mutta se se vasta metkaa on! :) Ja lehtijuttu tehtiin musta tänään eikä sekavammin osannut ihmislapsi itsestään puhua. Onneks toimittajat osaa pistää lauseenrakenteet kohilleen.

Tiistai se nyt vaan on. Aurinko lämmittää ja elämä vieläkin hymyilee. Mää vaihdoin nyt tämän tekstin väriä. Oon monta juttua kirjottanu harmaalla. Nyt olkoon vihreän vuoro. Käyn esikatselemassa onko tää hyvä. Pieni hetki... Joo, oli se hyvä.

Mukava, niin mahdottoman mukava viikonloppu takana. Isäpappa täytti vuosia ja sitä juhlimme yhdellä saarella kera koko perheen ja jälkeläisten. Paitsi yks veli oli estynyt ja hänen vaimonsa ja kolme lastaan. Ja yksi veljenpoika. Joten täydellisestä 69 kokoonpanosta miinus 6. Halusin avartaa tätä tilastojen valossa. Ja mitäkö sielä teimme? Ilmojen suosiessa olimme pihalla. Varsinkin mölkky ja lentopallo oli kovassa huudossa. Ja kova oli huuto myös pelaajilla. Kilpailuviettiä löytyy! Ja sitä kesäistä herkkua, muurinpohjalättyä ja grillimakkaraa kera salaatin ja mummon iki-ihanien sämpylöiden. Kuulin, että yks veljentytöistä oli toivonut mummulta synttärilahjaksi yhtä sämpyläpussia! Ei olisi huono lahja ollenkaan. Ja rantasaunaa ja uimista, en toki minä uinut, varmaan ainut jolla pysyi järki päässä. Ja kuka souteli ja kuka muuten vaan nautti elämästä. Virallisempi juhlaosuuskin järjestettiin juhlien sankarille. Lahjaksi annoimme taulun jossa on kaikkien meidän kuvat ja keskellä äitin ja isän vihkikuva. Semmonen kuvakollaasi siis. Ja nyt se jäätävän kokonen taulu koristaa lapsuudenkotimme olohuonetta, tiedättekö, sillä seinällä missä on piano. Just sillä. 

Ja kun minä sieltä tänne omaan kotiini tulin ja postin laatikosta hain, niin mitä ihmettä sielä oli. Lahjapaperilla päällystetty joku asia. Avasin sen ja voi hyvä jyssäys!! Mun ihana rakas ystäväni Henukki oli kerännyt kuvia meidän yhteisiltä Kuopion ajoilta ja tehnyt niistä semmosen ifolorkirjan. Oli kuvia yhteisestä koulusta, yhteisistä kavereista, yhteisistä hetkistä siellä ja täällä! Ja otteita vieraskirjasta. Mitkä muistot palas mieleen. Just semmoset kivat muistot ja mää tänäänki sitä tutkin ja taas tuli uudet muistot mieleen. Kiitos tyttö, olet tuhansien smaragdien arvoinen! :D 

Elämä on niin tämmöstä! 

Jynssäsin maanantaina vanhaa kämppääni Kuopiossa. Voi ku siinä oli hommaa. Ei, sitä kämppää ei tuu ikävä, vaikka niitä hetkiä kaiholla tuun muistelemaankin. Samalla ajattelin ikkunoita pestessäni, että tätä hommaa tein viime kesänä veljeni perheessä, jossa olin piikomassa. Joskus on hyvä ottaa etäisyyttä siitä elämästä mitä sillä hetkellä elää ja siitä työstä, mihin ammatinvalinta edellyttää. Vietin niin lupsakan nk. diakoniakesän siskoni ja veljieni perheissä. Pelattiin lasten kanssa kymppiuunoa, käytiin pyöräilemässä, leikkipuistossa, siivottiin, syötiin jätskiä, uitiin, ajoin ekan kerran elämässäni isolla automaattivaihteisella autolla, hui, hirvitti, mutta se oliki helppoo, auto ei sammunu kertaakaan, lisäki opin tuntemaan sekä sisaruksiani, heidän puolisoitaan että lapsiaan enemmän. Kiitos siitä, oli kiva tutustua! :D 

Mutta mikä olikin hassu sattuma, niin yksi miniöistä oli samaisena päivänä kans ikkunanpesuhommissa ja laittoi viestiä että muistelee meidän viime kesää! Tämä miniä on kans hyvä miniä meidän perheelle niinku kaikki muutkin. Se osaa pitää myös jöötä lapsille. Kesällä lapset kinasteli jostain. Miniä sano toiselle, vissiin riidan johtajalle, että sää meet nyt siivoomaan kuraeteisen. Hetken päästä se sano toiselle: ja sää siivoot keittiön. Poika tuijotti äitiään hoo moilasena ja minäki vähä ihmettelin että miks se nyt tuota toista noin kauhian kovasti rankasee. Niin mikä oli tämän äitin syy: "Sää sanoit Jes!!!" Kun toinen poika joutu töihin, niin toiselta pääsi spontaanisti suusta JES! Se oli meiltä muilta jääny huomioimatta. Äitit on siitä eteviä että ne huomaa ja kuulee kaiken. Mutta olla siinä sitte pokkana!! Ei onnistunu, purskahdin nauruun ja lopulta me kaikki naurettiin. Mutta kyllä se poika sen keittiön siivos naurunsa lomassa! Toinen juttu muistu mieleen kun tämä samainen miniä lähti osan lapsien kans pois kotoa. Minä jäin toisten kanssa kotiin ja kun tuli ruoan aika, niin mietin että öö, mitähän me syötäis. Sitten minä varsinaisena talousihmeenä kekkasin että tehään makaroonia ja laitetaan sekaan makkaraa. Siinä ironisesti ääneen tuumasin, että mitenkähän mää keksinkään näin mahtavan lounaan. Niin heidän yläasteikäinen poikansa sanoi lakonisesti: "Sää oot ollu kaks viikkoo kotiäitinä!" Ja taas nauratti! (Halusin kirjottaa ton lakonisesti. En oo satavarma passaako se tuohon, mutta kuulosti niin hyvältä mun korvaan) 

Joo, mulle satelee nyt ulkokukkia ovista ja ikkunoista. Äiti ja isä ( muuten, hyvää syntymäpäivää isä) kävivät mun luona ja hyysäsivät mua oikeen urakalla. On kukkaa ja kastelukannua ja saunakiulua ja lamppua katossa ja taulua seinällä. Oon sanonu mun siskolle pilanpäiten, että se on äitin ja isän lellikki, mutta kyllä mun piti soittaa sille ja sanoo, että se taidan sittekki olla minä! Ja ne lapset, joiden luo äiti ja isä menee lapsenlikaksi, ajattelee varmaan että ne ne vasta on lellikkejä! Musta tuntuu että ne tykkää meistä kaikista lapsista! Mulla on sellanen kutina. Mutta jokatapauksessa sain taas tänään söpön kukkaistutuksen. Kävin pitämässä laulutuokiota perhepäivähoitajien ja lapsien virkistyspäivillä. Ne anto kiitokseksi puisen pienen kastelukannun jonka sisällä oli valkosia orvokkeja. Ilahduin ikihyväksi. Täälä saa olla kokoajan ilahtumassa. Yhdestä tehtävästä en oo niin ilahtunut. Huomenna pitää pitää aamunavaus yläkoululaisille ja lukiolaisille. Keskusradion kautta. Ku enhän mää ollu se esitelmien enkä puheitten pitäjä!!! Vaikka oon pikku puheen kirjottanu ja tiedän mitä sielä sanon, niin tiedän myös sen että kun alan puhua niin ääni nousee ainaki sen oktaavin ja tulee lammasvibraaton kera suustani ulos. Mutta meen silti ja hoidan sen tehtävän. On vaan karaistuttava! 

Oikeestaan mulla ei oo muuta kirjotettavaa! Aurinko paistaa!

Päässä pyörii ja pää pyörii ja missä on mitäkin ja kussa on kukakin. Sen tiedän että ite oon nyt työni alottanu. Äsken oli päiväkerholaisten kevätkirkko. Ja tällä hetkellä istun työhuoneessani. Mulla ei oo vielä nettiä omassa koneessa, niin käytän tätä. Ja voi kuinka on mukava laittaa tavaroita paikoilleen kun on tilaa ja kaappeja. Kaikki paikalleen, paikka kaikelle! Asunto on ihastuttava. Mukavat rakkaat ihmiset autto mua muutossa. Tulin kaverin kans kahelleen mun pikkupikkupirssilläni. Hymy oli herkässä, painoin reteesti radion päälle. Joku laulo sielä että ei huomisen huolista huokaa... katottiin kaverin kanssa toisiamme ja pistettiin läpyt. Näin ne hommat etenee. Se ketä tulin tänne sijaistamaan tuli myös lapsiensa kanssa mua moikkaamaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Toivat mukanaan kuivakakun ja puutarhakukkia. Ilahduin ja kiitin kovasti. 

ARGH! Niskavillojani kutitti ihan äsken. Ja kun aloin rapsuttaa niin ei kauhia paikka ku käteeni osu joku karvanen juttu. Pomppasin saman tien pystyyn, mutta se joku oli takertunu mun nutturaan. Heitin huivin pois kaulasta, yritin avata hiuksia mutta se ei lähteny. Kukkapinnikin sai kyytiä, mutta ei se joku asia mikä sielä surisi ja pörisi. Lopulta lattialle lensi paksunpaksu kimalainen, vai mikä se on. Olkoon mikä on mutta ärsyttävä kutina ja epämiellyttävä tunne tuola takaraivossa nyt on. Mun ihoa kihelmöi aina kun muurahainen tai hämähäkki kävelee siinä, niin voitte kuvitella miltä musta nyt tuntuu. Mää loukkasin sitä jotenki, varmaan sen tunteita mutta myös ehkä jalkaa. Se ei pystyny lentämään. Katoin ympärilleni. Virsikirjoja sielä täälä. Sellasella en kyllä sitä tapa. Löysin jonkun muun nuottikirjan ja läiskäytin päälle. Ja tuola se röhnöttää maassa. Ja mun käsi käy vähän väliä niskassa. Onneks tää ei tapahtunu toisten läsnäollessa. Nimittäin mun reaktiot ei kato aikaa eikä paikkaa. Sillon kun mua uhataan niin siitä on oksat pois. :) Mutta se siitä. Mää meen nyt tohon kylille kauppaan.




 

Aika kulkee, minä sen mukana. Lomareissulla käytiin, kaikkea nähtiin, kaikkea koettiin, espanjaa opittiin, kirjaa luettiin, puistossa istuttiin, auringossa lämmiteltiin, varpaita meressä kastettiin, pyörää ajettiin, kukkulalle mentiin, loppumatka portaita pitkin kivuttiin, linnoitus saavutettiin, eväät syötiin, vettä juotiin, istuttiin, nautittiin, alas laskeuduttiin, laulavan suihkulähteen luo poljettiin, vettä alko sataa -> kastuttiin. Naurettiin. Nyrkkikoput toisillemme annettiin. Aurinkorasvat silmillemme luonnon toimesta viskottiin. Karttaa katsottiin. Poljettiin. Pientä katosta etsittiin. Ja taas karttaa katsottiin. Poljettiin. Pientä katosta etsittiin. Kysyttiin. Meitä neuvottiin (mutta ihan väärään suuntaan) Taas kysyttiin. Tulosuuntaan takasi poljettiin. Karttaa katsottiin. Poljettiin. Naurettiin. Perillä burgerista euron hampparit haettiin. Hostellin portailla syötiin. Vaatteet kuivumaan ripustettiin. Suihkussa käytiin. Naurettiin. 

Huhhuh! Kaikkien pitäisi lähtee käymään Barcelonassa! Mieletön kaupunki. Mieletön kaupunki, sanoinko sen jo, mieletön kaupunki! 

Kuopioon palasin. Perjantaina mentiin kahen kaverin valmistujaisiin mökille. Ne oli yllätyspippalot. Ei hiiskuttu niistä sanaakaan valmistuville pojille. Perillä siskoni kanssa onniteltiin. Ennen syöntiä näitten poikien vaimot meni lahjapaketteineen pitämään puhetta. Ja kas kummaa, ne sanat ja paketit oli tarkotettu mulle ja mun siskolle. Ne ei ollukkaa mitkään valmistujaiset vaan meidän läksiäiset!! Kaikki oli jekuttanu meitä!! Voi sitä ihmetyksen määrää ja yllättynyttä oloa. Ja sitä naurunkikatusta mikä siitä seuras! Just. Sillälailla! Vietettiin sitten mukavat läksiäiset!!! Vieläki hymyilyttää! Ne on niin tuommosia nuo kaverit! 

Oon asunu 7 vuotta tässä samassa talossa ja vähä aikaa sitte hoksasin että tuola alhaalla voi pestä mattoja. Kiva silleen tässä vaiheessa tutkia paikkoja! :) Ja tänään kylläkin pyhätöinä mutta äitienpäivän kunniaksi porstasin kaks mattoo. Porstalla hinkkasin ja painepesurilla huuhtelin. Tuli siinä mieleen kaikenlaista. Veljeni kans käytiin taannoin pesemäs isän ja äitin auto palokunnan letkulla. Ei vissiin suurella rakkaudella tehty sitä hommaa kun kotia päästiin niin se oli ihan laikukas. Äiti sano: se on ku jaloompesty! Mutta äitin torumisista lähtee monesti pohja pois ku meitä alkaa aina naurattamaan sen sanomiset. Meidän äiti on sanontojen mestari. Nyt aikuisiällä ollaan koottu yhteen kaikkia sen lausahduksia. Ei sillä eikä millään, eikä pahalla ensinkään äiti, mutta haluan niitä tähän kirjottaa: "Kyllä kyllä ja kyllä sanon minä hohtimet kumminki, kaksmetrisiä ihmisiä talo täynnä eikä mitään saada aikaan jos ei äiti patista. Pian minä hypin niin tasakäpälää niin tasakäpälää!!" Ja mitä niitä kaikkia nyt on; jo on markkinat ja huomenna toripäivä. Ja mua nyt niin naurattaa, aivan kauhiasti mua naurattaa! :) Mutta hyvää äitien päivää niin omalle äitille kun muillekin äideille! Jatkan nyt toimiani!