Joululauluja, joulutorttuja, joululauluja, joululauluja, joululauluja, joululauluja, joululauluja, joulutorttuja, joululauluja.....

Vettä sataa, maa on harmaa, mutta mun mieli ei oo harmaa. Ilosia ihmisiä sielä täälä, ja niitä joululauluja. Posti on tuonut kortteja, paljolti. Kiitos kaikille jotka on niitä lähettänyt. Meillä alkaa kohta kappelissa musiikki-joulutarina-ilta. Sähköpiano ei toimi. Kirkkoherra aiko tulla puoli tuntia ennen ja tuo mukanaan jonkun piuhan millä sais äänen kuulumaan ulkoisten kajareitten kautta. Jos se ei onnistu, säestän reppu-uruilla. Ei, sitä en tahtoisi tehdä. Musiikin laatu kärsisi. Oon saanut myös villasukkia. Ysävälliset ihmiset on niitä mulle kutonu, ja vuokaleipää ja piparikuusen. Miksi mun mieli siis olisi harmaa? Joulun vietän joululeirillä. Käyn sieltä tekemäs työjutut kirkossa. Sitte meen takasi sinne. Sitte lähen Milanoon kaverin kanssa. Kaveri sano, että otettaisko jotain hoitoja sielä. Sanoin, miten me osattais vieraalla kielellä selittää mitä me halutaan. Se sano, että meidän tarvii mennä vaan ovesta sisään niin ne kyllä heti näkee mitä meille pitää tehä. Nauroin. Mutta ei taitaisi neljä päivää riittää niihin meidän hoitoihin. Joten jos kävis vaan parturissa! :)

Aika mennyt joutuin. Oon tänne joskus käynyt jotain kirjottamas, mutta aika pian oon sanonu, äh emmä jaksa.. ja pyyhkiny kaikki pois. 

Täälä on edelleen mukava asua. Hyvää joulua kaikille! Ja täälä saa edelleen tulla käymään! Pusi ja smack!

Joskus on paljon tointa, joskus vähän. Nyt on ollut paljon ja on tullut ikävä vapaapäivää. Sellasta päivää, jollon kalenterissa ei edes iltaseittemältä lue mitään. Kun menin sunnuntaina taasen Kuopioon, eräs kanttorikollegani oli siellä myös. Tämän tytön kanssa me paljolti nauretaan ja höpötellään joutavia, joskus myös hullutellaan. Me päätettiin mennä hotelliin yheksi yöksi. Se oli rentouttavaa. Se hotellin aamiainen on jotain sanoin kuvaamatonta. Ylellistä suorastaan. Jo sillon kun tiesin alkavani ramppaamaan hsalmen ja kuopion väliä, päätin, että joskus meen hotelliin. No niin, nyt se on tehty... Ja erittäin hyvä näin. 

Mieleni on virkeämpi. Lehteen piti taas kirjottaa pikkujuttu, se ilmestyy tänään, aamunavauksen pidin just äsken. Kopissa seisoin ja mikkiin latelin hajatelmani. Se ei enää jännittänyt niinku ekalla kerralla. Tottuukohan kaikkiin asioihin. Ehkä totun myös koko koulun edessä seisomiseen ja hajatelmieni lausumiseen siellä. Ei, siihen en totu! Mulla on sellanen kutina sisimmässäni, että siihen ei voi tottua!

Odotan, että ihmiset tulisivat töihinsä, että voin alkaa sopimaan aikatauluista. Kauneimpia joululauluja siellä sun täällä... mitä tehdään, miten tehdään ja muutamaan paikkaan vielä milloin tehdään. Se on kuulkaas joulutortun täyteistä aikaa luvassa.

Odotan myös sitä, että kaheksan päivän päästä mulla on neljän päivän vapaa! Odotan myös sitä että lopetan tän kirjottamisen, kun en tässäkään tiedä mitä tehdä ja miten tehdä. 

Hyvää päivänjatkoa, toivottaa Riikka seurakunnasta

Olin viikko sitten hoitamassa lapsia veljeni perheessä. Yksi pojista, Raimo (nimet muutettu) kysyi, josko voisin kirjottaa blogiin siitä viikonlopusta. Lupasin, vaan en oo sitä vielä tehnyt. Tässä tulee: 
Mun mielestä te lapset ootte sekä normaaleja, että epänormaaleja. Normaaleja siks, että te kinastelette ja vanhemmat pojat härkitte siskojanne ja teillä lapsilla on sanoisinko, paikoin kirkas ja kuuluva ääni. Kun pelattiin ligrettoa Ansan, Reetan ja Raimon kanssa, tytöt kinasteli jostain, Raimon taskusta kuulu kokoajan vihellystä kun tuli whatsappeja, lisäksi se huijas kokoajan. Sitten menin siitä laittamaan ruokaa. Ja ehkä pikkusen taas turhauduin kovaan hälinään. Ansa totesi: Rissellä taitaa olla nälkä! Sanoin: Sitäkin, mutta voitaisko jättää se ylimääränen pöydän rummutus ja muut ylimääräsen äänet pois. Ja rauha palasi. Kiitos siitä. No niin, te ootte siis normaaleja lapsia. Mutta se mikä tekee teistä epänormaaleja, tulee tässä. Vanhin lapsista Hessu, otti nuorimman Kaarlon viereensä ekaksi yöksi. Sanoit, mennään Kaarlo nukkumaan. Raimo nukkui hänen kanssaan seuraavan yön. Sitte sanoin Miskalle, voisko se käydä keräämässä kaikki tex willerit yläkerran vessasta niin mää voin sitte pestä sen. Se meni, mutta mitä se sitten sano mulle: Mää voin kyllä pestä sen, jos Raimo tulee mun kans. Ahaa, kiitos, sepä ystävällistä. Ja niin ne siivos sen vessan. Ja illalla kun ajattelin eka paistaa vohveleita ja kylvettää sitten pienimmät lapset, Reetta sanoi: Mää voin paistaa nää. Taas sain sanoa: Kiitos, sepä ystävällistä. Niin paistoi Reetta vohvelssoneja ja minä vein lapset läträämään ammeeseen. Joten siitä te ootte epänormaaleja että ootte tuommosia auttavaisia. En ite tätä muista, mutta kun meillä kotona joskus siivottiin, niin minä olin kysynyt: Mitä te haluaisitte mun soittavan sillä aikaa kun te siivootte? Myönnän, että siivous ei kuulunut lempiharrastuksiini. Ei se varmaan kuulu teilläkään, mutta tuo auttavaisuus jäi mieleen, jäi jo sillon kesällä mieleen kun olin teillä paljon. Ja voi sitä teidän 3-vuotiasta Mikaa!! Se tuli ulkoa leikkimästä. Olin keittiössä ja huikkasin, oliko mukavaa, mitä teitte? Se sano, pitää mennä vessaan. Ja kun se tuli  vessasta, sen harmaat kollarit oli paikoin tumman harmaat. Se ei kerinnyt ajoissa vessaan. Katoin sitä ja en tienny oikeen mitä sanoa, mutrustelin suutani ja mietin miten lähestyä tätä asiaa. Sillon Mika huikkas: TERVE!! Huuleni vääntyi hymyyn, vastasin: terve! Sulla on tainnut tulla pissa housuun, käydäänkö vaihtamassa vaatteet. 
Että semmonen oli viikonloppu pähkinänkuoressa.Yks pyyntö olis Raimolle, voitko vaihtaa sen whatsapp- ääneen johonkin toiseen. Se vihellys oli ärsyttävän kuulosta! :D Hyvää elämää mulle ja teille!

 

On kirpeä ilma. Ja hanskat saa olla käsissä kun on niiiin kylmä. Mutta jotenkin mukavan kylmä. Syksy, se on jotakin se. Mulla oli yövieras. Haettiin sen kans eilen iltapimeällä hiekkaa rannalta. En omistanu ämpäriä. Otin siivousvadin ja kaikki isoimmat leipomiskipot mukaan. Ja sitte toivottiin, että hiekat ei kaatuisi autossa. Ei kaatunut, kiitos siitä. Kippasin ne vanhaan akvaariooni. Siihen päälle kynttilöitä ja voi että se oli taas niin kivan näkönen kokonaisuus takapihalla illan hämyssä. Lehtiä putoo kokoajan puusta koska tuuli on kova. Vois tehä taas lehtisadetta. Tein sitä taannoin kaverin kanssa Kuopion Väinölänniemellä. Sitten huomattiin lenkkeilijä, joka juoksi tiellä meitä kohti. Huikattiin sille, haluaako sekin lehtisadetta? "Joo", se sano. Kaveri oli toisella puolella tietä ja minä toisella. Sitten viskattiin sylilliset lehtiä ilmaan tuulen tuiverrukseen ja lenkkeilijä juoksi siitä läpi! "Kiitos", se huusi hymyssäsuin. Ja meitäkin hymyilytti. Se oli niin kivaa. Tein tänään puolukkavispipuuroa. Tuli todella hyvää. Enkä yhtään häpeile tätä omaa kehuani. Ajattelin että se onnistu sen takia niin hyvin, koska ne puolukat oli siunattu. Sunnuntaina oli nimittäin sadonkorjuun kiitospyhä. Ihmiset toivat satoa kirkkoon ja pappi siunasi sen. Se pappi joka oli nuo puolukat sinne tuonut, kysyi josko minä haluaisin ne. Voi kiitos, erittäin mielelläni. En tykkää niinkään puolukkahillosta, koska se on mun makuun liian kirpulaista, mutta tuo vispipuuro on suurinta herkkuani. Pihalla käyskenteli ilmanvaihtokanavien putsaaja. Meni talosta taloon. Jos se olisi sattunut siihen mun luo just sillon kun söin, olisin tarjonnut sillekin hyvää puuroa. Mutta ei se tullu, oma moka. Ja mun piti lähteä töihin, en joutanut jäädä sitä odottamaan. Musta on mukava kestitä työmiehiä. Kuopiossakin juotiin hyvääset kahvit kahden patteri-ihmisen kanssa. Ja tuo lehtisadekaverityttö oli sillon mulla vieraana ja osallistui kahvikesteihin. Sen kans on hauska tehä kaikkia juttuja. Se on niin semmonen tyttö. Se on kivaa kun ite tulee hyvälle mielelle ja sitten ne toisetkin tulee. Koska kuka voi vastustaa ilmasta kahvia ja etenkin hyvää kahviseuraa? Se on tämän päivän kysymys.

Kävin kerran Lähimmäsen kammarissa kahvilla ja kuulemassa hyviä juttuja. Kun lähdin pois, näin yhessä rekissä kirkkaankeltasen sadeviitan. Hei, toihan olis hyvä pyöräillessä. Samalla soi puhelin, lähdin pois putiikista. Parin päivän perästä kysyin työpalaverissa Lähimmäisen henkilökuntaan kuuluvalta, josko sielä vielä olisi se sadeviitta, vai onko joku ostanut sen? Sanoin meneväni joku päivä tarkastamaan tilanteen. Mutta mitä tapahtu seuraavana päivänä!? Työhuoneeseeni saapui mies, kirkuvan keltanen asia mukanaan. Me ostettiin tää sulle, se sano. Voi kiitos!!! Siinä on huppu ja kaikki ja sivussa on niin väljästi laitettu neppareita, että kädet voi pujottaa sinne vähän niinku taskuun, jos ei jaksa tuossa sivussa niitä heilutella. Mutta mikä parasta, takana lukee punasella: Lämmön säätää Danfoss ( !!! :D ) Ja äsken sato vettä, päätin lähteä nyt ekaa kertaa tuota viittaa tuulettamaan. Mutta ei satanukkaa sitte enää. Se loppu yhtä nopeesti ku alkoikin. Mutta jatkoin silti matkaa, odottaen ja toivoen uusia piskoja. Ja mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa, kun jotenkin häpesin kävellä tuola ihmisten ilmoilla. Vaikka ite oon niin kauheen tyytyväinen ja ilonen ja onnellinen tuosta asiasta. Miksen voi vaan ajatella, että kaikki varmaan kadehtii tätä viittaa! :) Niinku ne kaiketi tekevätkin. 

Olin eilen hoitamassa lapsia. Se oli virkistävää. Niillä on ollut monta au pairia, ja lapset on oppinu kivasti enkkua. Kysyin 7-vuotiaalta downpojalta: What´s your name? Poika vastasi: I don´t know, go away! :) Sillä lailla! Luuleekohan raukka, että vastasi kysymykseen oikein. Ollessani ite au pairina enkussa, turhauduin perheen 3-vuotiaaseen poikaan. Se oli kerrassaan ärsyttävällä päällä. No, minä muusikkona aloin sitte laulamaan suomeksi kaunista laulua. Tai poika ilmeisesti luuli niin koska se nauro sille laululle. Oikeesti lauloin rallatellen: Voi että sää oot paskapää!! (Anteeksi kielenkäyttöni!)

Jospa taas laittaisin viitan ylleni ja lähtisin ulkoilemaan. Ajattelin oikeen saunan lämpähyttää kotia päästyäni. Vaikka se ei oo oikeen mun juttu tuo saunominen. Lapsuudenkodissa se on mukavaa, koska sielä on totuttu puhdistautumaan. Mutta nyt kun on aikunen ja saa päättää omista asioista, niin ei sillä puhtaudella niin väliä! :) Millään muulla ei oo väliä kunhan vaan lämmön säätää Danfoss!! Ja että kummipojallani on ollut tänään ristiäiset, silläkin on väliä, ja näen sen viikon päästä!! Ja niin, silläkin on väliä, että oon löytänyt juhlapuvun veljen häihin, voin siis nyt mennä sinne iloisin mielin.

Miksi et kulje autolla Kuopiossa? Tämä on kysymys, jonka olen kuullut monelta taholta. Isoin syy on se, että pelkään jääväni välille. (Mulle kyllä sanottiin, että vanhoihin autoihin pitää luoda molemminpuolinen luottamus, muuten homma ei toimi. ) Mutta jos kulkisin autolla, en saisi istua junassa sitä just sopivan pitusta matkaa, lukea samalla kirjaa, tai virkata tai katsella maisemia ajatuksissani tai kyylätä kanssamatkustajia uteliaisuuttani. On muuten mielenkiintosta seurata ihmisiä. Sillälailla huomaamattomasti sivusilmällä. Aamulla lähdin kaverini kämpiltä bussilla kouluun. Se vasta lystiä oli. 7 edellistä vuotta kuljin kouluun koulun vierestä, nyt sain mennä bussilla. Ja oli mukavaa kun pikkusen sai sitä linjuria odottaakin. Sai taas kyylätä muita ihmisiä. Oli äitiä lastensa kanssa kävelyllä, lapsilla oli huomioliivit, esimerkillistä toimintaa, oli lähisairaalan kaksi asiakasta hoitajansa kanssa ulkoilemassa, oli koiran taluttajaa, oli yrmeän näköistä nuorta miestä, joka varmaan olisi halunnut vielä olla nukkumassa, oli jos jonkinlaista. Ja bussi tuli ja istahdin paikalleni. Samalla kirjoitin Inarin kanttorille viestiä, kun näin hänestä unta. Me naurettiin sen kans aivan kamalasti paikassa, jossa ei olisi saanu nauraa. Meitä katottiin pahalla silmällä, mutta kun ei kerrassaan vaan pystytty pitämään pokkaa. Aamulla harmitti kun en muistanu sitä juttua, hymy oli vaan jääny unesta jäljelle. Mutta jo alkoi aamu mukavasti. Päivällä kaveri soitti kahville kaupungille. Menin. Sitten menin kirjastoon lukemaan lehtiä. Sitten tulin koululle. Aion mennä tästä vielä vähän harjottelemaan.
Palatakseni aiheeseen, miksi en tullut autolla.... Tämä lähes kaikki olis jäänyt multa kokematta. Joutuisin kokoajan olla siirtämässä kiekkoa jos edes olisin löytäny sille paikkaa tuolta tukkoselta parkkipaikalta. Ja säästän, kun ei tarvi maksaa niitä hyvinkin todennäkösiä parkkisakkoja. Niin kerta.

Puut alkaa jo punertaa. On jo vähän kirpee ilmakin, vaikkakin lämmintä. Hyvin lämmintä. Viikon viimenen päivä taas käsillä, illalla Kuopioon.

Eilen oli hautajaiset. Eräs vanhempi naisihminen kysyi kappelissa, tunnenko tämän laulun (luki sanoja). En tuntenut. Minulla on nuotti ja sanat autossa, toivon että laulat sen muistotilaisuudessa adressien jälkeen. Mutta entä jos en tunne sitä säveltä? Kyllä sinä sen opit, olethan ammatti-ihminen. Kiitos luottamuksesta. (Hän ei ihan selvästikään tykännyt vastaväitteistä) Tuli muistotilaisuus, hän antoi nuotin. Aivan vieras laulu. Ja missä minä sitä harjoittelen? Aloin sisäisesti panikoida. Riittääkö että laulan ekan säkeistön kun ne sanat on siinä nuotin alla? Ei, laula kaikki, siinä on niin kauniit sanat. Kyllä sinä osaat, olethan ammatti-ihminen. Loimme papin kanssa silmäyksen. Jupisin suupielestä, en mee tuohon kaikkien eteen nolattavaksi. Haluan säilyttää ammattiylpeyteni. Mutta kun ei käynyt mikään muukaan laulu, niin aloin tapailla nuotteja päässäni. Sovittiin papin kanssa että hän menee omaisten pöytään ja minä jään yksin omaan pöytään ja harjoittelen laulua syöntini lomassa. Mutta sen verran oli ehkä pikkunen kiukku ja paniikki päällä, että sävel ei kertakaikkiaan selvinnyt, laitoin nuotit hyppimään mihin sattuu. Soitin hätäpäissäni kavereille, josko ne tietäis sen laulun. Kun menin hakemaan ruokaa ja istahdin pöytään, sanoin itselleni: Rauhoitu rauhoitu, kyllä sinä sen opit kun vaan keskityt. Unohda kiukkusi ja ajattele postiivisesti. Ja mitä tein? Opin sen laulun. Olinhan ammatti-ihminen. :)

 

Ja niin alkoi mun Kuopion elämä toisen elämäni sivussa. Laulukoulussa pitäis alkaa kulkemaan äänihuulia aktivoimassa. Äsken kävin kaupungilla ettimässä juhlakolttua. Se ainainen jupina alkoi taas "Miks en voi olla mies, laittaisin vaan sen mustan puvun ja jonku kivan kravatin". En löytäny mieleistäni, en siis voi mennä veljeni häihin. Harmi, olis ollu kyllä mukava mennä! Kait tää tästä vielä iloksi muuttuu. Muuttu ainaki torilla jo pikkusen siihen suuntaan kun nuori mies oli tuonut minipossunsa näytille. Se sitä talutushihnassa piti ja kertoili ympärillä oleville ihmisille: "Me tehhään laatikkoon pissi ja laatikkoon kakka jos siltä tuntuu, mutta mielellään tehhään ulos." Niin justiin, näin teillä! Pikkusen sama asia kun monet miehet puhuu että "vaihdoin mulle renkaat." 

En mä jaksa kirjottaa. Mulle käy monesti näin. Mutta sillon jos ei halua niin ei oo pakko. Aletaan kohta muuttaa yhen kaverin tavaroita hänen uuteen kotiinsa. Onnea uuteen kotiin, olkoon elosi suotuisaa. 

Koko viikon on satanut. Yölläkin sato. Siis niin kamalasti, että virkistyin. Ja kuuntelin sitten sitä ääntä. 

Mulla on tennarit, paljon käytetyt. En malta heittää niitä pois, vaikka tällä kelillä huomaa, että sukka saattaa silleen kastua. Mutta eihän sellasia heitetä pois mistä tykkää. Mun veljen poika on kinunnu kenkiä. Mutta kun tahtoo olla pojalla niin kallis maku. Tietäähän nuo, yläasteikäset. On sitä itekki oltu yläasteella. Sillon kinuttiin Leviksiä. Äiti mää haluan Levikset. Viisnollaykköset ja nappijulpilla. Joo en tiedä onko pojalle löytyny kenkiä, mutta kun oltiin niillä käymässä niin se vissiin ihastu noihin mun kenkiin. Taidan olla yläasteikästen tasolla tässä pukeutumisessa. Mutta ymmärrän äitiä ja isää, jotka ei halua tommosia kenkiä lapsilleen ostaa. Hyvänen aika siinähän menis yhen kuukauden lapsilisät! :) Heh, nyt tuli vähä Risselisää joukkoon! 

Tykkään niin asua täälä. Oonkohan kertaakaan sitä vielä maininnut. Joskus oon miettinyt kumpiko oon, maalaishiiri vai kaupunkilaishiiri. Tykkään molemmista hiiristä, mutta äsken kun vietettiin 75-vuotiaiden synttärijuhlia seurakuntatalolla, niin mieleni tekisi kallistua maalaishiireyteen. Miten mukava oli kuunnella heidän elämästään, jonka he ovat täälä luonnonkauniilla seudulla eläneet. Minäki haluan asua täälä hamaan hautaamiseen asti. Vaikka mun piti kyllä asua loppuelämäni Kuopiossakin. Ehkä kun täältä joudun lähtemään työni perään vaikka Riihimäelle, niin sanon sitten sieläkin samat sanat. Kai se paras paikka on sielä, missä on oma koti ja astiat. 

Meidän perheen vauva on ajelemassa mun luo. Kertoi olevansa Saarijärvellä tulos. Ja sitten kaks meidän yhteistä kaveriakin tulee illan kähmeessä. Tyttöenergiaa luvassa. Huomenna lähetään jatkamaan kaikki matkaa omiin suuntiimme. Minä ja toinen niistä kavereista lähetään ehkä Turkuun, ehkä jonnekin, ollaan yötä teltassa, ehkä. Ei me olla suunniteltu hirveesti. Turusta me ollaan puhuttu. Me mennään vaan ja sitä rataa. Pysähdellään ja ihmetellään. Käydään ehkä myös Turun Caribia-kylpylässä. Ajattelin jättää sillon kyllä silmälasit päähän että näen ne kaikki hienoudet esim. merirosvolaivat, kunnolla. Ilman laseja se olis sellasta ääriviivojen hakemista.

Ehkä mää nyt lopetan. Jonninjoutavaa höpötystä.

P.s pakko tähän vielä lisätä muutama lause. Mun auto on huollossa. Yks e-r-i-t-t-ä-i-n kiva eläkeläismaanviljelijä hinas mut sinne perjantaina. Ja nyt se soitti ja kysy missä mennään. Se oli nähnyt jostain että mulla on vapaa viikonloppu ja mää varmaan tarttisin autoa. Että pitäiskö meidän ryhtyä toisenlaisiin toimenpiteisiin. Sanoin meneväni reissuun kaverini autolla. "Mutta sitten kun palaat sieltä ja jos autolle ei ole tehty mitään, niin soita vaikka mulle, niin hinataan se toiselle korjaamolle." Voi että mää niin tykkään auttavista ihmisistä. Oon senki aikasemmin maininnut mutta mainitsen taas ja niin se vaan on. 

Joskus on päiviä ettei oikein jaksais. Ei oo syytä miksei jaksais. Ei vaan jaksa. Mutta koska mulla ei ollu syytä miksi en aamulla, vapaapäivänäni menisi pururadalle, niin lähdin sinne. Otin Lähimmäisen kammarista ostetut sauvat mukaan. Mutta ei mua kyllä oikeen innostanu se kävely. Sain joo hien pintaan, mutta toivoin jo olevani kotona. Samaan syssyyn tein viikkosiivouksen. Sen olinki ajatellu tänään tehä, oli kiinnostuksen aste sitten mikä hyvänsä. Siinä mattoja piiskatessa ajattelin, että sillon kun jaksaa pitää kodistaan huolta, niin elämä on aika hyvällä mallilla. Joskus nimittäin ei jaksa oikeen siitäkään huolehtia. Mulla oli radio kokoajan päällä, mulla on se aina päällä, kiva kuunnella kun ihmiset juttelee sielä. No niin, Jari Sarasvuo alkoi puhua. Tykkään kuunnella sen jutustelua. Tämän päivän aihe oli terveys. Se sano, että on eri asteisia oloja. Wellness, on olotila, jollon kaikki on ihan ok. Ei oo valittamista, en koe olevani sairas ja elämä pyörii. Sitten sitä alempi aste on sickness. Olossa tuntuu pikkusta alavirettä, flussaa, paikkoja kolottaa. Seuraava aste alempana on illness. Sillon ollaan sairaita. Todella sairaita, masentaa. Wellnessin, tämän ok-tilan, yläpuolella on fitness. Se on tila, jossa pidetään itsestä huolta. Että sitten kun meillä kaikilla kuitenkin jossain vaiheessa on niitä alavireisempiä aikoja, niin me ei sillon pudota kellariin vaan kakkoskerrokseen. Jos yrittää pysytellä sillä ok-tasolla, niin hetken päästä huomaa olevansa niillä alemmilla tasoilla. Koska sillä tasolla ei pysy. Pitää tehä töitä että ei putoo niille alimmille asteille. Näin se sano. Ymmärsin joka sanan. Mutta kun ei aina vaan taho jaksaa. Ja siihenkin se sano: "Älä hyvä ihminen stressaa." Ehei, en käy pururadalla joka päivä. Mutta käyn sielä viikottain. Joskus monta kertaa, joskus sen kerran, pari. Se on iso harppaus siitä kun kävin lenkkitossuineni ulkona ehkä kerran kolmessa kuukaudessa. Yritän pysyä tuola wellness tason yläpuolella jaksamiseni kanssa. Siihen auttaa myös se, että koppaa pesuvadin ja pyyhkeen mukaan ja menee naisten iltaan tekemään itselle jalkahoitoja. Niinku minä eilen tein. Työjuttu! Ihan kiva työ mulla. Ja tänään pysyttelen wellnessin yläpuolella kun meen toiseen naisten iltaan yhelle mökille. Ei passaa jäädä yksin vaan mennä reippaasti toisten joukkoon, sekin on itsestä huolehtimista. Eläköön fitness!!! :D Nyt alko jo mua täälä naurattamaan. Mutta se on vaan tosi, että mulla on parempi olo kun oon pitäny tänään itestä ja kodistani huolta. Mannapuurooki oikeen keitin ja söin sitä mustikoiden kanssa. :) Ja eilen oli joku eläin, harakka-kissa-akselilla pemistänyt mun ovenpielustalle jätetyn roskapussin. Loppu kiire kun seinään kun avasin ulko-oven. Ei auttanut kun lähteä noukkimaan biojätteitä ja muita roskia maasta. Ja tietenkin eka vilkasin näkeekö naapurit!

Pimenee illat, on varjoisat veet. Oon ollut täälä jo 3 kk. Voi kauheeta, voi kauheeta.

En saa sälekaihtimia mun ikkunoihin kunnalta. Vaikka sanoin, että murhamies kattoo mua tuolta tieltä. Mutta aina kannattaa yrittää, siihen lopputulemaan me sen kunnan miehen kans päästiin. Ja ku sanoin, että en mää raaski omasta pussista niitä hankkia ku mulla on niin paljo noita ikkunoita, niin se tuumas, että halvemmalla pääsen kun tuun murhatuksi. 

Mulla oli tällä viikolla 3 vapaapäivää ja sain vieraakseni tytön Oulusta. Voi että oli mukavaa. Me lähettiin ettimään sen kans kirkonkelloja kirkon ylisiltä. Kiivettiin ja kiivettiin. Kurkittiin ja pälyiltiin samalla paikkaan jos toiseen. Paljolti ovat saaneet 1800-luvun lopulla miehet vasaraa naputella. Jo löyty kellotkin. Nykyihminen sanois, että noistahan lähtee varsin muhkee soundi! Onneks ei ollu ehtookellojen aika. Ne olis nimittäin aika napakasti täräyttäny tärykalvoja. Olis siinä ollu vieressä yhet peltorit mutta vieraskoreena ihmisenä olisin antanut ne vieraalleni, sille tytölle Oulusta. 

Lyhyestä virsi kaunis. Huomenna lähen toiveikkaana Toivakkaan. Se ei oo kaukana tästä. Ja se ei haittaa ollenkaan. 



 

Korsuhartauteen. Perillä näen mitä se on. Väsyttää. Tänään tiedän mitä se on. Tulin eilen kotoo. Junassa innostuin tekemään siluettiristikoita. Jatkoin sitä Jyväskylän asemalla jossa jouduin odottamaan seuraavaa junaa 2 ja puoli tuntia. Luulin että vaan puolitoista, ja ajattelin että se menee joutusaan lehteä lukiessa. Mutta kun olin tunnin lukenu, niin lippu tiesi kertoo, että odotan vielä kaaaaauan. Siluetti pelasti senkin tylsyyden. Olin illan kähmeessä kotonani, mutta en malttanu mennä nukkumaan, niin oli ristikot imassu mut puoleensa. Nyt tiedän että olis kantsinu nukkua. Nyt totisesti sen tiedän. Miksi ihminen on aina niin aikasin valmis? On tää odottaminenkin työlästä. Tampereen kämppikset aina hoputti mua, että lähe nyt jo pysäkille, että kerkeet sen kymmenen minuuttia odottaa. Ne vähä ivaili mulle. Tänä päivänä sitä sanottais kämppäkiusaamiseksi. Aurinko meinaa aina tulla välillä esiin, mutta ei se sitte maltakaan. On aika syksysen näköstä. Siks kirjotan keltasella. Kotona kävin isän kans mustikas. En oo sitte lapsuuden käyny. Oon vierastanu sitä harrastusta. Saatiin sangollinen. Isä keräs enemmän ku minä. Ku se keräs tosi nopeesti ja olihan se tottuneempikin, mutta mää silleen rauhassa. Sanoin, että mulle pitää jäädä hyvä mieli tästä reissusta, että uskaltaudun toistekin. Mutta jos olisin hiki sieraimis sielä touhunnu, niin voi olla että marjakuumeen iskiessä talsisin kaupan pakastealtaalle. Legendaarinen juttu on sekin, että menin lapsena, en tiedä olinko enää niin lapsi, isän kans hyytelömarjaan. Keräsin puolukoita, katoin konettani, raakoja melki kaikki. Menin mättään taakse ja heitin kaikki pois. Myöhemmin isä kaato oman koneellisensa ämpäriin. "Mutta nehän on raakoja" ihmettelin. "Raakojahan niitten pitää ollakin!! Hyytelö tehään raaoista marjoista." Vai niin. Nyt koppaan virsikirjakorin ja Elämän matkalaulut kainaloon ja lähden korsuilemaan. Hei!

Ripareilla oltu. Toiset konfirmoitiin just ja toisten leiri päättyi tänään. Toki tykkään nuorista ja heidän iloisuudestaan, mutta se hälinä ja ilo sattuu joskus korviin. Siksi aina joutohetkinä menin kirjani ja lehteni kanssa istumaan rannan isolle kivelle. Välillä vain tuijotin ympärillä olevaa elämää. Laineitten työskentelyä tuulisena päivänä, sorsaperheen kulkua, pikkupikkukalojen parvia vedessä uiskentelevien jalkojeni vieressä. Yritin ottaa niitä käteen, mutta en tietenkään saanu, koska olivat niin vikkeliä. Mutta että rannalla oli rauhallista ja nautin siitä.

Kohta saan siskoni mulle kylään viikoksi. Huomenna tehdään retki Kuopioon. Toinen rillejä ostamaan ja toinen rillejä suoristamaan. Ja kun viikko on kulunut ja sen loppu alkaa, me lähetään kotiin. Oon tuntenut ihan pikkiriikkistä koti-ikävää. Kun on paikallaan monta viikkoa, niin alkaa menojalkaa vipattamaan. Herätä kotona, mennä keittiöön, jonka pöydän päällä on skippo-kortit. Äiti ja isä on pelanneet joka-aamuisen matsinsa. Juoda moccaa masterista ja syödä palan painikkeeksi pönttöpiparia. Kotona on näet kiva retrohenkinen peltirasia jossa on töysäläisiä piparkakkuja. Siis pönttöpipareita. Kerran jouluna oli tarjolla myös itsetehtyjä pipareita. Tykkään kuitenkin niin kovin noista toisista pipruista, siksi mietinkin kahvikuppi kädessä että "ottaisko pönttöpiparia." Siihen veljeni tuumas: "Ottaisko pönttö piparia!" Ja voi, ei tarvi kummosempi juttu olla. Kihikihikihi alkoi kuulua mun suusta. Ottaisko pönttö piparia...kihikihikihi. Ja tietty kun nauramaan alkaa, niin se jatkuu ja jatkuu. 

Semmosta se vaan on se elämä. Taidan hipsiä nyt kotiini vaihtamaan työkolttuja pois. Elämä on jotenkin mukavampaa ilman kotinettiä. Oon tykännyt siitä. Tämmöset tuikitarpeelliset asiat voi tehdä täälä työhuoneella. :) Oon lukenu kirjoja ja lehtiä ja kuunnellut äänikirjoja askareitteni lomassa. Näin on hyvä! Kuulemiin!

kjkjbvkjhv

Tämän päivän kysymys kuuluu, onko ihminen onnellisimmillaan vapaapäivinään? Kysymys on vaikea, enkä oikeestaan tiedä onko siihen vastausta. Eilen sato vettä oikeen maahan asti. Menin kirjastoon ja hain sieltä ison kasan lehtiä. Niitä viltin alla lueskelin, jalkalampun loisteessa. Sade ropisi peltikattoon ja elämä oli hyvää. Vaan ei oo sadevesikään mun orvokkejani saanut eloon. Tänään perkasin kukkamaitani ja orvokit sai lähteä lähimetsikköön maatumaan. Kiitos kun ilahdutitte päiviäni. Lenkkipolulla tuli nainen vastaan ja huikkasi iloisesti: "Sinäkin täälä lenkillä." Hän puhui oikein tuttavallisesti. Hymyilin sievästi ja höpöttelin sujuvasti. "Mihinkäs asti sinä oot täälä töissä?" kysyi. "Maaliskuulle asti." sanoin. "Voi kyllä me sua pidettäis täälä kauemminkin!" Mukavan oloinen nainen, iloinen ja hersyvä, mutta vielä en tiedä kuka hän oli tai on. Ehkä se selviää tässä ajan mittaan. Onkohan kaikilla muillakin julkkiksilla tämmönen elämä kun mulla!! :D :D Että jutellaan ja ei tiedetä kenen kanssa jutellaan. Se ero kuitenkin mulla ja esim. Kimi Räikkösellä on, että minä jään ilomielin juttelemaan, enkä kävele vaan ohi kommentoimatta kysymystä!

Naapurini, joka on pyörääni rassanut, kertoi ostaneensa kiillotusainetta. Aikoi kiillottaa sillä munki pyöräni. Ahaa, kelpaa. Lupasin palkaksi pakastimesta pullapussin. Hän ilahtui ja minä ilahduin kun hain kiiltävän pyörän takaisin kotipihaan. Samainen mies kysyi eilen, että voisinko joskus lähteä veneelle. Koska hän tarvitsisi veneeseen lisää painoa. :)  Tuosta ei voinut loukkaantua. Asiahan on tosi kuin vesi, jos yksin on veneen perässä, niin totta se on kiikkerä. Parikymmentä kiloa toiseen päähän auttaa saamaan veneen tasapainoon! :D Sillä olis kuulemma ongetkin. Voitais pistää matoo koukkuun ja jäädä kuulostelemaan nykimisiä. Eipä siinä, kun kutsu kuuluu, lähden heti kaikkien kilojeni kanssa kohti veneen kokkaa.  

Nyt kuitenkin lopetan tämän näpyttämisen. Sen vaan vielä sanon, että tuttuni mun, tule ihmeessä joskus käymään luonani. Tykkäisin siitä niin kovin. Käytäis MelliEllissä kahvilla tai lounaalla!! :) Ja tuohon päivän kysymykseen palatakseni, luulen että olen huomennakin onnellinen, vaikka on työpäivä. Meen nimittäin kehitysvammaisten leirille pitämään musiikkituokiota ja jään sinne heidän kanssaan leireilemään koko illaksi. Se on oleva riemun täyteinen ilta. Se on kans tosi juttu se!

Ilma on painostava, ilma on hiostava, mutta ilmaa on. Lähdin Lähimmäisen kammariin kahville. Sielä on mukava istuksia. Se on kirpputori jota vapaaehtoistyöntekijät pyörittävät. Eräs nainen toi sinne tavaroitaan, mehujaan, mustikoitaan, mustikkahillojaan. Ja minä heti kävin niihin kiinni kun sika limppuun. Näitten jääkaappi-pakastin-asioiden lisäksi ostin keittiööni jakkaran. Oon kaipaillu sinne jotain ylimääräistä tuolia. Ja nyt sen sain. Ajan patinoiman, ollut naisella yli 50 vuotta. "Tämä on kuule kunnon puuta, se ei hetku suuntaan eikä toiseen!" Tekijä oli varmasti ajatellut sitä tehdessään mun keittiötä. Se sopii sinne juuri niin hyvin kun vain voi kuvitella. Tästä lähtien kun käytän mikroani, tarraan jakkaraan kiinni ja kiipeän ylisille. En halunnut mikron vievän niin paljon pöytätilaa, joten jääkaapin päälle sen asensin. Sielä se oli Kuopion kodissammekin. Sen on hyvä olla sielä. Mutta tuo mikrojakkara, se on hyvä juttu! 

Ajattelin eilen lenkkipolulla hymyssä suin mun veljeäni, joka on sparrannut mua terveelliset-elämäntavat-asioissa. Alkukesästä olin yötä sen kämpillä. Se sano: "Sulla pitää olla selkeät tavoitteet. Ens kesänä juokset maratonin!" Purskahdin nauruun. Just! Eipä siinä! Kysyin, eikö se tavoite voisi olla vähän realistisempi, vaikka kymmenen kilometriä, tai vaikka viisi. Kun lähtötaso on kuitenkin nolla juoksukilometriä. Ei, se sano, pitää olla kunnon tavoite! Olin tähän asti pitänyt veljeäni viisaana. Sanoin sille, että tavoite kuulostaa yhtä ufolta ku jos mää käskisin sen opetella ens kesään mennessä Yö meren rannalla. Lähtötaso on sillä sama kun mulla juoksussa. Tai siis osaa se pikkusen soittaa. Se soittaa sitä laulua minkä se on oppinut n. kakskyt vuotta sitten. Ajattelin, että poika jäis kommenttini vaikutuksesta sanattomaksi. Mutta ei, mitä hän teki? Tarjosi kättään. Mun tarvisi vain tarttua siihen ja sanoa diili. Tiesin että poika ei tuu sitä harjottelemaan ja missä se sitä harjottelisi, mietin. Mutta silti joku ääni sisälläni pyysi olemaan tarttumatta käteen. Ku ei tuosta ihmisestä voi koskaan tietää. Minä en jaksa noita tavoitteita vaikka ne voi ihan hyviä ollakin olemassa. Tykkään nauttia elämästä ilman niitä. Se sopii mulle. Sen sijaan ilman minkäänlaisia tavoitteita oon löytänyt täälä asuessani luonnon helmaa talsiessani päivittäin pururadalla peltojen katveessa ja metsikköjen välissä. Toki yritän samalla opetella kasvien nimiä ja lintujen ääniä. Ylämäkikin menee siinä sivussa ja alamäki varsinkin. Mutta mikä parasta, se ei ainakaan lihota!

Toivon teille kaikkea hyvää, etenkin veljelleni! :D

Mun silmät jää pienin väliajoin kiinni yhteen paikkaan. Se paikka voi olla yks kulma tästä näyttöruudusta tai piste seinässä tai iin päällä. Onneks en aja nyt autoa. Vois löytää seuraavaks ittensä pellon laidalta. Istun velttona, ja jos se on mahdollista niin en ajattele mitään. Huojentunut olo, joku kutsuis tätä takki tyhjänä- oloksi. Mun mielestä tää tunne on sellanen oon-päässyt-töistä-ja-loppupäiväksi-ei-oo-mitään-tiedossa-tunne. Eikä ehkä huomiselle eikä seuraavallekaan oo suunnitelmia. Se riippuu asiain haaroista. Mutta mukava tunne, siitä ei pääse yli eikä ympäri! En mää jaksakkaa mitään kirjottaa. Meinasin pyyhkiä tämänkin vähäsen tekstin pois, mutta en jaksanu tehä sitäkään. Voi tätä kanttorin ruumiillista työtä! :D Vie voimat! Ja luin tän tekstin mitä oon nyt kirjottanu tähän. Lähes joka virkkeessä oli kirjotusvirhe. Ton virheenki kirjotin aluks vireh. On aika lopettaa ja mennä kotiin vaikkahan pienelle päivälevolle. Huomenna nukun ainaki kaheksaan. Tullu tutuksi tuo puoli 7. Mää oon vaan heränny sillon, ku silmät on halunnu aueta. Heippa!
 

Kuopio näyttää hyvältä sateisenakin. Jos sulla on joskus aikaa, niin lähde katsomaan. Minäki tulin tänne viettämään vapaitani. Oon yöpyny tytön luona, tyttö läks pois, meen ens yöks toisen tytön luo. Sitten kolmannen ja sitte neljännen. Mukava ku on näitä tyttöjä! Tytöt on mukavia. Uusilla renkailla ajelin. Myyjä sanoi kun tinkasin hinnasta, että saat ne uutena Hankasalmelaisena halvemmalla. Ja jos hän kuolee sinä aikana kun minä oon sielä töissä, niin mun pitää laulaa kauniisti sen hautajaisissa. Selvä, sopii. Mitä vain teen, kunhan saan renkaat halvalla. Sinä aikana kun se vaihto renkaat, niin kävin hammaslääkäris siinä tien toisella puolella. Hammasta jomotti. Mutta ei nähnyt lääkäri sielä vikaa. Ehkä sielä vaaditaan juurihoitoa, se sano. EI JUURIHOITOA, parahdin! EI ENÄÄ KOSKAAN JUURIHOITOA!! Voisin väittää että se on kivuista suurinta. Äiti-ihmiset voi tässä kohtaa olla eri mieltä. Mulle on kerran se tehty. Kyllä aikuisen ihmisen silmät muutama vuosi sitten kostu kun hän painoi nöyränä hammaslääkärin oven kiinni juurihoidon jälkeen. Tämä tämän kertanen lääkäri kyllä huomas lohkeeman hampaassa, josko se kipu olisi lähtenyt siitä. Toivotaan. Mutta pikkusen kyllä tuntuu siltä, että jomotusta vielä ilmenisi. Argh, ja ku minä oon niin hyvin hoitanut hampaitani joululahjasähköhammasharjallanijonkarakkaaltaveljeltänisain. Joo se siitä. Menin naapurin rouvalle kylään. "Koska tuut kylään, minä niin odotan sua käymään?" Menin sitten sen hammaslääkärin jälkeen. Mukava nainen, kertakaikkiaan. Hän sanoi, "ajatella, että oon saanu kanttorin mulle kylään!" Ja kahvinjuonnin lomassa hänen puhelimensa soi, ja hän sanoi soittajalle: "En olisi ikinä uskonut, että juon omassa kodissani Hankasalmen kanttorin kanssa kahvia."Just. Ku minähän oon vaan minä. Vaikka tunsinkin sillä hetkellä olevani Tarja Halonen! :)
Mutta meen nyt tyttö nro2:n luo. Hän ilmoitti päässeensä töistä. Onpa mukava mennä kuulemaan hänenkin ajatuksiaan elämästä ja elämisestä tässä elämässä. Kuulemiin. 

Kävelin tänään tuota kotirinnettäni alas työmaata kohden. Etäällä kaksi tyttöä kävi aina välillä kurkkaamas sille tielle missä kävelin. Jo on tytöt leikkisällä päällä, ajattelin. Mutta kun pääsin heidän luokseen, niin mitä näinkään. Kirpparipöydän. Tytöt olivat tulleet mummulaan kesäloman viettoon ja halusivat heti laittaa kirpparin pystyyn. Tottahan toki minä heiltä jotain ostan ja kahta kauheemmin, koska kuulin heidän olevan Kuopiosta! Ah, Kuopiosta! Näin oksalla riippumassa sulosen sinisen saunatakin, tais olla nalle puheilla varustettu. Voisin ostaa tuon. Lasten mummo tuli siihen ja sano että sisällä on vaaleenpunasiakin. Hinta oli mitä olemattomin. Mutta tytöt oli riemuissaan, ensimmäinen kauppa tehty. Ja nyt omistan 3 lasten saunatakkia. Hmm... mulla ei oo lapsia. Vaan on ihania kummilapsia ja sisarusten lapsia ja kavereiden lapsia. Ken luokseni tulee käymään, saa saunatakin omakseen! :D Aika hyvä porkkana!

Tulin siks kävellen, koska mun pyörä on ylösalasin mun naapurimiehen pihassa. Se kerran huikkas mulle, että jos sulla joskus tulee ongelmia pyörän kans, niin tuo se mun luo. Samalla silmäyksellä se huomas, että ketjuja ei vissiin oo tullu rasvattua ja penkkikin repsottaa ja jalustinta ei oo. Niin nyt on jalustin, ja se sanoo että siitä tulee hyvä pyörä. Rassatkoon nyt rauhassa, mikäs tuola on käveleskellä flipfloppien läiskähdellessä asfalttiin. 

Eilen kävin kysymässä naapurin koiraa mun kans lenkille. Mutta yksi toinen naapuri oli ottanut sen. "Mutta lähde niitten mukaan, minä vasta koirani hänelle vein. Me eletään kato täälä semmosessa kivassa yhteisössä jossa pidetään toisista huolta." Ja niinpä siis lähdin heidän kanssaan lenkille. Oli mukava taas kuulla paikkallisen jutustelua paikasta jos toisesta.

Tää on taas niin tämmöstä!

Aamulla aikasin heräsin, autoa korjaamolle kyhäsin. Ensimmäinen oman auton huoltokeikka elämässäni, tunsin oloni aikuiseksi. 

Mies ajeli, katsoi ja syynäsi, nosti ilmaan ja pellin alle kurkisti. "Ennustajaksi en voi ruveta, mutta kyllä sinä voit luottavaisin mielin sillä ajaa. Renkaat on huonohkot, vesikelillä himmailet." Kiitin kovasti ja kerroin mieleni olevan nyt vapaampi kun ammatti-ihminen kertoo faktoja. Ja kovasti muuten kertoikin. Mene ja tiedä mikä osa siitä tiedosta jäi sisääni. Veikkaan että suurin osa termeistä jäi ilmaan väreilemään.

Kotopuolessa sitten tutustuin tuleviin työjuttuihin. Veteraaneja säestän kappelissa ja muistotilaisuudessa päivän muutaman jälkeen. Laulut oli mulle uusia. (On muuten hyvä keksintö tuo sähköpiano. Luurimet korville ja kukaan ei kuule vaikka soitto alkaisi heti yheksältä aamulla.) Mutta voi, kyynelkanavani aukes.

" Havuseppeleen kannamme sulle,
se on tervehdys viimeinen.
Sen kannamme arkkusi luokse,
sua, veljemme, muistellen.
Näin tahdomme kaikille näyttää,
veli veljeään unhoita ei.
Aseveljenä muistamme aina
sinut tuoni kun luotamme vei.

Kotikirkossa arkkusi ääreen
me siunaten laskemme sen.
Viime matkaan kun täältä sä lähdet,
havuseppele sua opastaa.
Tämä viime on kunniamatka,
veljet, seppeltä seuratkaa. 

On päättynyt maallinen retki,
elo alkanut on iäinen.
Koti uusi on auennut sulle
luona Taivaisen Isämme.
Havuseppele kertoo, myös meillä
sama veljet, on yhteinen tie."

Ei loppunut itku tuohon lauluun. Toinenkin tuntematon laulu tuli vastaan. Voi olla että kanttori joutuu varaamaan nessua mukaan.

1. Löysin mummon ullakolta vanhan kanteleen,
kurkihirren alla varmaan vuosia riippuneen.
Sen on tehnyt taidoillaan vaari-vainaa aikoinaan.
Mummo kertoi tarinan sen kiikkustuolistaan.

2. Mummo kaivoi piirongista kirjeen kauhtuneen.
Nuorukainen Kannakselta kirjoitti vaimolleen:
Kahden viikon loman sain. Jälkeen ensi perjantain
pojalle tuon rintamalta lahjaksi kanteleen.

3. Mummo luki vaarin kirjeen pienelle lapselleen.
Poika valvoi ikkunassaan raitille katsellen.
Koitti aamu sunnuntain. Saapui kotiin - kannel vain.
Viesti kertoi vaarin taisteluissa kaatuneen.

4. Poika joutui ikävän vain rintaansa hautaamaan.
Rauhan alkaessa kasvoi työhönsä tarttumaan.
Kiire täytti kourat näin. Kurkihirren alle jäi
kannel, jota nuori mies ei ehtinyt soittamaan. 

5. Kerro mulle, mummo, vielä soitosta kanteleen.
Näytä, kuinka vaari-vainaa otti sen polvilleen.
Mummo hiljaa hyräili, sormin herkin säesti
vaari-vainaan vanhaa kiitoslaulua Luojalleen.

6. Isäni ei ehtinyt siis näppäillä kanneltaan.
Voisko vaarin lapsenlapset oppia soittamaan?
Löytäisinkö vielä sen kiitollisen sävelen?
Kuulisitko, Herra, vaari-vainaan ja Suomenmaan?

Nähdä ja kuulla kun veteraanit laulavat sydämensä pohjasta. Se on mieltä liikuttavaa.

Mutta mieli on silti nyt iloinen, kun kaikki on hyvin. Kaveri kävi alkuviikosta ja me käytiin polskuttelemassa järvessä. Vesi oli yhtäkuin linnunmaito. Mitä se ikinä sitten tarkottaakaan? Vieraat on mukavia. Niitä on aina mukava ottaa vastaan. Iloitsen ja lopetan nyt.



 

Kanttorin työ on aika metkaa. Eilen läksin yhden kirkkokuorolaisen kanssa ainoalle käytössä olevalle kyläkoululle sirkukseen. Illan päättäisi kevätkirkko koulun pihassa. Tämä kuorolainen on hauska mies. Se jutustelee paljon: "Tykkään jutella, minä en oo mikkään tuppisuu", se sanoo. Ja niinpä ajeltiin koululle ja se kerto mulle sitä sun tätä siitä sun tästä. Jo joutui armas matka rattosasti. 

Lapset olivat kuulemma itse keksineet ohjelmanumeronsa sirkukseen. Eräästä numerosta tuli taas elävästi yksi muisto mieleen omasta menneisyydestä. Lavalle nimittäin kipusi kaksi poikaa puntin kanssa. Toinen yritti rehvakkaasti nostaa sitä mutta irvistyksistä huolimatta ei saanut sitä ylös. No, en ala tässä selittämään tätä ohjelmanumeroa sen tarkemmin, vaan sitä mun muistoa. Kuopiossa neljä tyttöä talvehti omakotitalossa jonka alakerrassa oli omistajien puntteja sun muita kehonrakennusjuttuja. Yksi asukeista sano, että se oli nostanu penkistä painoja. "Lähe mukaan, mää näytän sulle", se sano. Mentiin alakertaan. "Ensin mennään näin", tyttö sanoi, käyden penkille makaamaan, asensi tangon rintarankaansa kiinni ja jatkoi "sitten...", voi kauhistus, tyttö ei päässyt sanoissaan eteenpäin koska ei saanutkaan nostettua sitä punttia. Joku oli lisänny rutkasti painoja. Ja tanko ei kertakaikkiaan noussut! Mutta kun me ollaan niin kauheen kovia kikattamaan tämän tytön kans, niin hetkeen ei voinu tehä muuta ku nauraa. Siinä samassa muistu että vessassa olis pitäny käydä jo kaks tuntia sitten. Lisäksi mun oikeen käden ranne oli tulehtunu. Yrittää sitten auttaa tyttöö hädässä yhdellä kädellä, jalat ristissä, maha kippurassa, suu virneessä, ja kun mun suu on virneessä, niin silmät menee sikkaraan, ja se vähänen mikä silmistä näky, niin senkin täytti nauruvesi. Huonot oli lähtökohdat. Ja mitä teki tyttö siinä penkillä, samaa kun minä paitsi eri asennossa, ja lytyssä puun ja kuoren välissä hätää kärsimässä. Voi veljet ku me lopulta saatiin se paino ylös, niin se oli riemukas hetki, sen voin kertoo kaikille jotka sen haluaa kuulla. Ja siitä sitten suitsait sukkelaan vessan puolelle.

Musta on tainnu tulla vanha ku vanhoja muistelen, mutta se se vasta metkaa on! :) Ja lehtijuttu tehtiin musta tänään eikä sekavammin osannut ihmislapsi itsestään puhua. Onneks toimittajat osaa pistää lauseenrakenteet kohilleen.

Tiistai se nyt vaan on. Aurinko lämmittää ja elämä vieläkin hymyilee. Mää vaihdoin nyt tämän tekstin väriä. Oon monta juttua kirjottanu harmaalla. Nyt olkoon vihreän vuoro. Käyn esikatselemassa onko tää hyvä. Pieni hetki... Joo, oli se hyvä.

Mukava, niin mahdottoman mukava viikonloppu takana. Isäpappa täytti vuosia ja sitä juhlimme yhdellä saarella kera koko perheen ja jälkeläisten. Paitsi yks veli oli estynyt ja hänen vaimonsa ja kolme lastaan. Ja yksi veljenpoika. Joten täydellisestä 69 kokoonpanosta miinus 6. Halusin avartaa tätä tilastojen valossa. Ja mitäkö sielä teimme? Ilmojen suosiessa olimme pihalla. Varsinkin mölkky ja lentopallo oli kovassa huudossa. Ja kova oli huuto myös pelaajilla. Kilpailuviettiä löytyy! Ja sitä kesäistä herkkua, muurinpohjalättyä ja grillimakkaraa kera salaatin ja mummon iki-ihanien sämpylöiden. Kuulin, että yks veljentytöistä oli toivonut mummulta synttärilahjaksi yhtä sämpyläpussia! Ei olisi huono lahja ollenkaan. Ja rantasaunaa ja uimista, en toki minä uinut, varmaan ainut jolla pysyi järki päässä. Ja kuka souteli ja kuka muuten vaan nautti elämästä. Virallisempi juhlaosuuskin järjestettiin juhlien sankarille. Lahjaksi annoimme taulun jossa on kaikkien meidän kuvat ja keskellä äitin ja isän vihkikuva. Semmonen kuvakollaasi siis. Ja nyt se jäätävän kokonen taulu koristaa lapsuudenkotimme olohuonetta, tiedättekö, sillä seinällä missä on piano. Just sillä. 

Ja kun minä sieltä tänne omaan kotiini tulin ja postin laatikosta hain, niin mitä ihmettä sielä oli. Lahjapaperilla päällystetty joku asia. Avasin sen ja voi hyvä jyssäys!! Mun ihana rakas ystäväni Henukki oli kerännyt kuvia meidän yhteisiltä Kuopion ajoilta ja tehnyt niistä semmosen ifolorkirjan. Oli kuvia yhteisestä koulusta, yhteisistä kavereista, yhteisistä hetkistä siellä ja täällä! Ja otteita vieraskirjasta. Mitkä muistot palas mieleen. Just semmoset kivat muistot ja mää tänäänki sitä tutkin ja taas tuli uudet muistot mieleen. Kiitos tyttö, olet tuhansien smaragdien arvoinen! :D 

Elämä on niin tämmöstä! 

Jynssäsin maanantaina vanhaa kämppääni Kuopiossa. Voi ku siinä oli hommaa. Ei, sitä kämppää ei tuu ikävä, vaikka niitä hetkiä kaiholla tuun muistelemaankin. Samalla ajattelin ikkunoita pestessäni, että tätä hommaa tein viime kesänä veljeni perheessä, jossa olin piikomassa. Joskus on hyvä ottaa etäisyyttä siitä elämästä mitä sillä hetkellä elää ja siitä työstä, mihin ammatinvalinta edellyttää. Vietin niin lupsakan nk. diakoniakesän siskoni ja veljieni perheissä. Pelattiin lasten kanssa kymppiuunoa, käytiin pyöräilemässä, leikkipuistossa, siivottiin, syötiin jätskiä, uitiin, ajoin ekan kerran elämässäni isolla automaattivaihteisella autolla, hui, hirvitti, mutta se oliki helppoo, auto ei sammunu kertaakaan, lisäki opin tuntemaan sekä sisaruksiani, heidän puolisoitaan että lapsiaan enemmän. Kiitos siitä, oli kiva tutustua! :D 

Mutta mikä olikin hassu sattuma, niin yksi miniöistä oli samaisena päivänä kans ikkunanpesuhommissa ja laittoi viestiä että muistelee meidän viime kesää! Tämä miniä on kans hyvä miniä meidän perheelle niinku kaikki muutkin. Se osaa pitää myös jöötä lapsille. Kesällä lapset kinasteli jostain. Miniä sano toiselle, vissiin riidan johtajalle, että sää meet nyt siivoomaan kuraeteisen. Hetken päästä se sano toiselle: ja sää siivoot keittiön. Poika tuijotti äitiään hoo moilasena ja minäki vähä ihmettelin että miks se nyt tuota toista noin kauhian kovasti rankasee. Niin mikä oli tämän äitin syy: "Sää sanoit Jes!!!" Kun toinen poika joutu töihin, niin toiselta pääsi spontaanisti suusta JES! Se oli meiltä muilta jääny huomioimatta. Äitit on siitä eteviä että ne huomaa ja kuulee kaiken. Mutta olla siinä sitte pokkana!! Ei onnistunu, purskahdin nauruun ja lopulta me kaikki naurettiin. Mutta kyllä se poika sen keittiön siivos naurunsa lomassa! Toinen juttu muistu mieleen kun tämä samainen miniä lähti osan lapsien kans pois kotoa. Minä jäin toisten kanssa kotiin ja kun tuli ruoan aika, niin mietin että öö, mitähän me syötäis. Sitten minä varsinaisena talousihmeenä kekkasin että tehään makaroonia ja laitetaan sekaan makkaraa. Siinä ironisesti ääneen tuumasin, että mitenkähän mää keksinkään näin mahtavan lounaan. Niin heidän yläasteikäinen poikansa sanoi lakonisesti: "Sää oot ollu kaks viikkoo kotiäitinä!" Ja taas nauratti! (Halusin kirjottaa ton lakonisesti. En oo satavarma passaako se tuohon, mutta kuulosti niin hyvältä mun korvaan) 

Joo, mulle satelee nyt ulkokukkia ovista ja ikkunoista. Äiti ja isä ( muuten, hyvää syntymäpäivää isä) kävivät mun luona ja hyysäsivät mua oikeen urakalla. On kukkaa ja kastelukannua ja saunakiulua ja lamppua katossa ja taulua seinällä. Oon sanonu mun siskolle pilanpäiten, että se on äitin ja isän lellikki, mutta kyllä mun piti soittaa sille ja sanoo, että se taidan sittekki olla minä! Ja ne lapset, joiden luo äiti ja isä menee lapsenlikaksi, ajattelee varmaan että ne ne vasta on lellikkejä! Musta tuntuu että ne tykkää meistä kaikista lapsista! Mulla on sellanen kutina. Mutta jokatapauksessa sain taas tänään söpön kukkaistutuksen. Kävin pitämässä laulutuokiota perhepäivähoitajien ja lapsien virkistyspäivillä. Ne anto kiitokseksi puisen pienen kastelukannun jonka sisällä oli valkosia orvokkeja. Ilahduin ikihyväksi. Täälä saa olla kokoajan ilahtumassa. Yhdestä tehtävästä en oo niin ilahtunut. Huomenna pitää pitää aamunavaus yläkoululaisille ja lukiolaisille. Keskusradion kautta. Ku enhän mää ollu se esitelmien enkä puheitten pitäjä!!! Vaikka oon pikku puheen kirjottanu ja tiedän mitä sielä sanon, niin tiedän myös sen että kun alan puhua niin ääni nousee ainaki sen oktaavin ja tulee lammasvibraaton kera suustani ulos. Mutta meen silti ja hoidan sen tehtävän. On vaan karaistuttava! 

Oikeestaan mulla ei oo muuta kirjotettavaa! Aurinko paistaa!

Päässä pyörii ja pää pyörii ja missä on mitäkin ja kussa on kukakin. Sen tiedän että ite oon nyt työni alottanu. Äsken oli päiväkerholaisten kevätkirkko. Ja tällä hetkellä istun työhuoneessani. Mulla ei oo vielä nettiä omassa koneessa, niin käytän tätä. Ja voi kuinka on mukava laittaa tavaroita paikoilleen kun on tilaa ja kaappeja. Kaikki paikalleen, paikka kaikelle! Asunto on ihastuttava. Mukavat rakkaat ihmiset autto mua muutossa. Tulin kaverin kans kahelleen mun pikkupikkupirssilläni. Hymy oli herkässä, painoin reteesti radion päälle. Joku laulo sielä että ei huomisen huolista huokaa... katottiin kaverin kanssa toisiamme ja pistettiin läpyt. Näin ne hommat etenee. Se ketä tulin tänne sijaistamaan tuli myös lapsiensa kanssa mua moikkaamaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Toivat mukanaan kuivakakun ja puutarhakukkia. Ilahduin ja kiitin kovasti. 

ARGH! Niskavillojani kutitti ihan äsken. Ja kun aloin rapsuttaa niin ei kauhia paikka ku käteeni osu joku karvanen juttu. Pomppasin saman tien pystyyn, mutta se joku oli takertunu mun nutturaan. Heitin huivin pois kaulasta, yritin avata hiuksia mutta se ei lähteny. Kukkapinnikin sai kyytiä, mutta ei se joku asia mikä sielä surisi ja pörisi. Lopulta lattialle lensi paksunpaksu kimalainen, vai mikä se on. Olkoon mikä on mutta ärsyttävä kutina ja epämiellyttävä tunne tuola takaraivossa nyt on. Mun ihoa kihelmöi aina kun muurahainen tai hämähäkki kävelee siinä, niin voitte kuvitella miltä musta nyt tuntuu. Mää loukkasin sitä jotenki, varmaan sen tunteita mutta myös ehkä jalkaa. Se ei pystyny lentämään. Katoin ympärilleni. Virsikirjoja sielä täälä. Sellasella en kyllä sitä tapa. Löysin jonkun muun nuottikirjan ja läiskäytin päälle. Ja tuola se röhnöttää maassa. Ja mun käsi käy vähän väliä niskassa. Onneks tää ei tapahtunu toisten läsnäollessa. Nimittäin mun reaktiot ei kato aikaa eikä paikkaa. Sillon kun mua uhataan niin siitä on oksat pois. :) Mutta se siitä. Mää meen nyt tohon kylille kauppaan.




 

Aika kulkee, minä sen mukana. Lomareissulla käytiin, kaikkea nähtiin, kaikkea koettiin, espanjaa opittiin, kirjaa luettiin, puistossa istuttiin, auringossa lämmiteltiin, varpaita meressä kastettiin, pyörää ajettiin, kukkulalle mentiin, loppumatka portaita pitkin kivuttiin, linnoitus saavutettiin, eväät syötiin, vettä juotiin, istuttiin, nautittiin, alas laskeuduttiin, laulavan suihkulähteen luo poljettiin, vettä alko sataa -> kastuttiin. Naurettiin. Nyrkkikoput toisillemme annettiin. Aurinkorasvat silmillemme luonnon toimesta viskottiin. Karttaa katsottiin. Poljettiin. Pientä katosta etsittiin. Ja taas karttaa katsottiin. Poljettiin. Pientä katosta etsittiin. Kysyttiin. Meitä neuvottiin (mutta ihan väärään suuntaan) Taas kysyttiin. Tulosuuntaan takasi poljettiin. Karttaa katsottiin. Poljettiin. Naurettiin. Perillä burgerista euron hampparit haettiin. Hostellin portailla syötiin. Vaatteet kuivumaan ripustettiin. Suihkussa käytiin. Naurettiin. 

Huhhuh! Kaikkien pitäisi lähtee käymään Barcelonassa! Mieletön kaupunki. Mieletön kaupunki, sanoinko sen jo, mieletön kaupunki! 

Kuopioon palasin. Perjantaina mentiin kahen kaverin valmistujaisiin mökille. Ne oli yllätyspippalot. Ei hiiskuttu niistä sanaakaan valmistuville pojille. Perillä siskoni kanssa onniteltiin. Ennen syöntiä näitten poikien vaimot meni lahjapaketteineen pitämään puhetta. Ja kas kummaa, ne sanat ja paketit oli tarkotettu mulle ja mun siskolle. Ne ei ollukkaa mitkään valmistujaiset vaan meidän läksiäiset!! Kaikki oli jekuttanu meitä!! Voi sitä ihmetyksen määrää ja yllättynyttä oloa. Ja sitä naurunkikatusta mikä siitä seuras! Just. Sillälailla! Vietettiin sitten mukavat läksiäiset!!! Vieläki hymyilyttää! Ne on niin tuommosia nuo kaverit! 

Oon asunu 7 vuotta tässä samassa talossa ja vähä aikaa sitte hoksasin että tuola alhaalla voi pestä mattoja. Kiva silleen tässä vaiheessa tutkia paikkoja! :) Ja tänään kylläkin pyhätöinä mutta äitienpäivän kunniaksi porstasin kaks mattoo. Porstalla hinkkasin ja painepesurilla huuhtelin. Tuli siinä mieleen kaikenlaista. Veljeni kans käytiin taannoin pesemäs isän ja äitin auto palokunnan letkulla. Ei vissiin suurella rakkaudella tehty sitä hommaa kun kotia päästiin niin se oli ihan laikukas. Äiti sano: se on ku jaloompesty! Mutta äitin torumisista lähtee monesti pohja pois ku meitä alkaa aina naurattamaan sen sanomiset. Meidän äiti on sanontojen mestari. Nyt aikuisiällä ollaan koottu yhteen kaikkia sen lausahduksia. Ei sillä eikä millään, eikä pahalla ensinkään äiti, mutta haluan niitä tähän kirjottaa: "Kyllä kyllä ja kyllä sanon minä hohtimet kumminki, kaksmetrisiä ihmisiä talo täynnä eikä mitään saada aikaan jos ei äiti patista. Pian minä hypin niin tasakäpälää niin tasakäpälää!!" Ja mitä niitä kaikkia nyt on; jo on markkinat ja huomenna toripäivä. Ja mua nyt niin naurattaa, aivan kauhiasti mua naurattaa! :) Mutta hyvää äitien päivää niin omalle äitille kun muillekin äideille! Jatkan nyt toimiani!

Istuin kauan sängyn päällä ja nypin hiuksistani kakshaarasia. Tais sieltä kolme- ja nelihaaranenki löytyä. Nyt ymmärrän laidasta mun yhtä siskoo joka nyppii lähes taukoamatta. Vaikka se leikkas hiukset lyhyiksi, niin se silti tekee sitä. Äiti ja me muut, mutta varsinki äiti sanoo sille, että lakkaa ny nyppimästä. Ah, niin kuulen tuon äitin lauseen korvissani, että ihan hymyä pukkaa! :) Mutta se on kyllä aika mukavaa hommaa. Tietenki kun niitä haivenia tarkemmin tutkailee, niin parturi käy ekana mielessä. Mun parvekkeen ovi oli sillon auki ja kuulin nyppimisen lomassa jälleen kerran  tuon yhen naapurin naisen yskimisen. Ai että ku omiin keuhkoihin sattuu ku se yskii. Sitä tapahtuu päivin ja öin. Täytyy olla jonkin sortin keuhkoahtauma tms. Nyt muistan että pitää lopettaa tää näpytys. En voi olla onnellisempi kun saan lähteä tänään junaan vetäen matkalaukkua perässäni. Sillon vielä varmaan sataa ja tuuli tuivertaa, mutta en välitä. Lähdenhän lomalle! :) Sillä lomaa tämä ihmiskeho ja - mieli kaipaa. Adjö! 

Ja mitä aarteita tuo lipasto sisältääkään. Tädin kirjottama K-kasku toisen tädin kauniilla käsialalla kirjotettuna. Sille pitää ostaa kehykset ja naputtaa seinään.

Kassu

Kassu kiva karhunpoika
kuokki kuokalla kovaa kalliota.

Kaiku kiiri kauaksi korpeen.

Kertyipä komea kasa kivoja kiviä.

Känsiä kämmenissä kirveli,

koska kaivaus kesti kuukausia.

Kyllä Kassun katse kirkastui 

kun kuokka kolahti kultakiveen.

Kantoi Kassu kannon keskelle koloa,

kaveriksi kauniin kiven.

Kultakivi koristi kattoa,

kimalteli kuin kuunvalo.

Kassu kirjoitti kivikynällä;

kutsui kaukaisia kavereitaan

katsomaan kaunista kotiaan.

Korppilinnut kadehtien kurkkivat kuusikossa.

Kaikesta kiitollisena Kassu kiepsahti kyljelleen.

Kohta kuului kuorsaus.

Kassu käänsi kylkeä keskellä kylmien kuukausien.

Kevään koittaessa Kassu kurkisteli kiven kolosta.

Köntystellen käveli kevätsäätä kummastellen,

kadoten kauaksi kaukaisuuteen.

                                              Kesällä keinussa kerran kirjoittelin kuulakärkikynällä SS

Varasin kaverin kanssa perinteisen lomareissun toukokuun ekaks viikoks. Varattiin se jo tammikuussa. Joo mennään, me niin mennään!! En sillon vielä tienny elämäni koukeroista. Ja nyt on tuntunu kauan aikaa, että ihan jees lähtee sinne, mutta kun olis kaikenlaista hommaa tässä uuden elämäni järkkäämisessä. Tiedättekö sen tunteen kun on kiire jonnekin, niin ei tiedä käveliskö reippaasti vai juoksisko. Niin semmonen tunne mulla on nyt. Tässä vaiheessa mulla on elämä ennen reissua ja reissun jälkeen. Alanko jo nyt järkkäämään tätä vanhaa kämppää muuttokuntoon, hommaamaan pahvilaatikoita jne ja jne. vai sitten vasta reissun jälkeen apinanraivolla. Ja ne kaikki juoksevat asiat siihen päälle. 

Eilen tyhjäsin mun lipastoa. Sitä lipastoa, jonka laatikoita oon saanu kaksin käsin avata ja laittaa sormet avaamisvaiheessa sinne sisälle poistamaan esteitä että saa laatikon auki. Ja mitä tuossa lattialla on nyt. Puolisääreen ulottuva paperinivaska odottamassa lähtöä keräykseen ja toinen läjä menossa sekajätteeseen. Ja tuo roju on siis vasta tuosta ekasta laatikosta. Mutta jo aukee laatikko helposti yhdellä kädellä! Kylläpäs sitä saa taas kiittää itseään näistä monista järjestyksen vuosista! 

Monesti kun lähtee reissuun niin se lomafiilis tulee vasta sielä lentokentällä. Mutta muhun iski se tunne just nyt. Haluan pois tästä tilasta! Haluan tämän kaiken pois mun silmistäni. Haluan päästä näkemään onko sielä meidän hostellissa torakoita niinku joku oli kommentoinut kotisivujen palautteessa. Kyllähän se aina vähän jännittää missä yönsä viettää, mutta kaverin kanssa päätettiin että ei sitte olla moksiskaan pienistä epäkohdista. Otetaan ne vaan lisämausteeksi reissuun! :) Kuulin alkuviikosta että mun veli vaimonsa kera on Barcelonassa. Minä niille viestiä laittamaan sinne että hertsunleeraa, ootteko te sielä mihin minä lähen ihan kohta. Ne sieltä sitten soitteli. Olivat antaneet pyörävuokraamon isännälle meidän nimet, ja mies lupas vuokrata jopot meille sellaseen sopivaan hintaan. Suku ei oo todellakaan pahin! :) Mää niin tiedän että tuun nauttimaan siitä kun tuuli sekottaa mun hiuksia sinne tänne ja mää poljen ja saatan laulaa luikauttaakin. Välillä sitten kaverini kanssa pysähdytään ihailemaan maisemia ja syömään eväitä ja juomaan vettä. 

Mun kämppis lähti vähä aikaa sitten tuonne kylille. Sillä oli pussissa aikakauslehtiä ja kirjoja mitä se ei ois jaksanu viedä koululle tai kierrätykseen. Se päätti testata josko jättäis pussin pyöränsä luo asioilla ollessaan ja joku varastais sen! :) Aika välkky kaveri. Pyysin sitä laittamaan kylkeen paperin jossa lukee: ÄLÄ OTA!  Suap nähä miten homma toimi! 

Lopetan nyt.

En oo surullinen, en oo ilonen, oon jotain siltä väliltä. Ehkä hämmentynyt, sanaton, liikuttunut. Kävin muskariopen kanssa vaikeavammaisten lasten koululla pitämässä muskaria. Itku kuristi kurkkua kokoajan. Mun piti improta pianolla ja yhtäkkiä huomasin soittavani onpa taivaassa tarjona lapsillekin, ja maan korvessa kulkevi. Soiton aikana avustajat välittivät kosketuksellaan musiikin lasten kehoon. Pitikin valita just nämä laulut. Omat murheet, ne olemattomat joita ei edes murheiksi voi sanoa, muuttuivat pienen pieniksi murusiksi. En voinut katsoa heihin, soitin vaan. Avustajat hakivat lapsille soittimet. Yhden tytön kädet olivat nyrkissä ylävartalon päällä. Hän oli sokea eikä hän osannut puhua. Avustaja sai kuitenkin laitettua rytmisoittimen nyrkin sisään. Hänet tuotiin pianon viereen, oli hänen vuoro olla solistina. Hän antoi avustajan avustuksella mulle rytmin. Soitin aluksi puuta heinää, mutta vaihdoin sen Peppi Pitkätossuun. Tytön jalat alkoivat täristä, kurkusta kuului ulinaa muistuttava ääni. Mun iho nousi kananlihalle, kaikki nauroivat tytön mukana. Hän tunnisti laulun, laulettiin se sitten yhdessä. Lutherin suusta tulee sanat ”Jos tahdot lohduttaa murheellista, kauhistuttaa iloista, rohkaista epätoivoista, nöyryyttää ylpeää, rauhoittaa kiihtynyttä tai saada vihaisen hyvälle tuulelle – ja mitä ikinä onkaan noita ihmissydämen valtiaita, eli tunteita, taipumuksia ja affekteja jotka yllyttävät ihmisen hyvään ja pahaan – mikä olisi parempi keino siihen kuin musiikki?” 
Tässä istun sohvalla. En siis oo surullinen, enkä ilonen. Oon sanaton, hämmentynyt, liikuttunut! 

Kun toiset aamulla heräs, niin musta tuntu että olin vasta nukahtanu. Miksi ihmeessä sitä aina yöllä miettii ja ressaa. Luulis että päivällä olis kyllä aikaa sellaseen. Mulla oli kaveri yökylässä. Sanoin, ollaanko koko päivä pyjamat päällä. Sille passas. Mutta ei me silti oltu. Mentiin koululle syömään ja kaverini aiko siitä lähtee ajelemaan kotiinsa. Sanoin, jää vielä kuuntelemaan tuo yks laulututkinto. Ok, se sano. Kuunneltiin tutkinto ja nautittiin kauniista musiikista. Sitten kaverini lähti. Heippa ja nähdään taas. Annoin toiselle kaverille vinkkejä urkujensoitossa. Vietettiin hauska hetki. Älkäämme koskaan ikinä milloinkaan unohtako musiikintekemisestä hauskuutta pois. Vaan kyllä se hetkittäin unohtuu iteltäki. Myönnän. Tulin sitte kotiin. Vaihdoin pihavaatetta päälle ja lähdin siskoni luo. Vaihtoivat kaverin kanssa autoihinsa kesärenkaat. Kaverilla oli koira mukana. Sanoin, lähden koiran kanssa lenkille. Käveltiin metsäpolkuja ja ihasteltiin taloja. Koira kävi jäällä liukastelemassa. Kesti vielä sen painoa. Tuuli tuiversi kivasti. Yövieraani soitti, se ei ollu lähtenykkää vielä. Se tuli kans siskolleni salaattivärkkien kanssa. Syötiin iltapalaa. Sitte se toi mut kotiin ja sitte se viimein lähti. :) Me naurettiin sen kans paljo. Me aina nauretaan paljo ku me ollaan yhessä. Se on niin sellasta. Eilen käytiin sen ja siskoni kans kattomas mulle kämppää Hankasalmelta. Kuudelta ylös, puoliseiskalta autossa. Otettiin aamukahvit termariin. Kevätretkimieli. Löydettiin kiva kämppä. Siis tosi kiva. Tulen viihtymään sielä. Se on rinteessä. Polkasen pari kertaa pyöräni polkimia ja lasetan mäkeä alas tukka hulmuten suoraan kirkkoon urkujen luo. Lyhyt on matka sorvin ääreen. Pyykinpesemisessä on mukavaa kun ei tarvi pestä käsin. Jotenki helpottaa kun on tuo kone. Sinne vaan vaatetta sisään ja hanaa auki. Ja hörskytihörskyti. Sitte ne laitetaan kuivamaan. Sitten kun jaksaa. Nyt ei jaksaisi. Väsyttää. Toivon ensi yölle runsaita sikeitä tunteja. Mun yhen kaverin kotiväki omistaa muuten kivan kesäpaikan. Oltiin sielä viikonloppuna. Saunottiin, haettiin vettä vinttikaivosta, vietettiin lepposta eloa tyttöin kanssa villasukat jalassa. Tunsimme suurta elämisen riemua. Mutta että totuus ei unohtuisi, meen nyt laittamaan ne pyykit.

Oi, olen siili, olen tunteellinen siili

Pääsiäistä vietin itseni kanssa itsekseni itseni kodissa. Nautin. Aurinko paistoi. Koulutyö painoi takaraivossa. Olin hakenut kuitenkin kirjastostakin pari kirjaa. Päivisin asetin viltin parvekkeellani olevalle luxus baden baden- tuolilleni, sitten menin siihen istumaan ja asetin toisen viltin itseni päälle. Ja luin kirjaa. Joskus luin sitä kirjaston kirjaa, joskus koulutyöhöni tarvittavaa kirjaa. (eikä kukaan oo huomannu että oon ruskettunu!) (ehkä en sitten oo) 

1. Kollasin myös lipastoni laatikoita. Löysin paksun nivaskan kirjeitä, joita ihmiset lähetti mulle, au-pairtytölle, kymmenisen vuotta sitten Englantiin. Se oli mukava löytö. Istahdin lattialle niitä lukemaan. Ihania, pitkiä kirjeitä, jotka yhä sai mun nauruhermoni kutisemaan. Yksi kirjekuori oli paksu. Se sisälsi n. 15 kirjelappusta. Kaverini olivat järjestäneet piparinleivontaillan Tampereella. Ja ne lähetti mulle sinne kauas yhden jokaista piparilajia. Ja kirjottivat kirjeen mukana. Muistan sen hetken kun hain paketin postista. Katsoin sitä ihmetellen, avasin, yllätyin ja ilahduin. Myöhemmin istuin huoneessani sängyn päällä ja söin niitä suussasulavia pipruja suomen terveisiä lukien. Kirjeet lämmitti niin paljon, että niinä iltoina en edes tuntenut kylmyyttä yökkäriä pukiessa. Yksinkertaiset ikkunat ei nimittäin liiemmin lämmittäneet huonetta!! Hampaat kalisten sielä sai hypätä vällyjen alle. Joo, mutta kuitenkin, innostuin lähettämään kirjeiden kirjoittajille viestejä. Enirosta jouduin välillä tarkistamaan, liekö numero enää käytössä. Ja sain yllättyneitä, iloisia vastauksia. Kaikilla olisi kova tahto taas tavata isolla porukalla, jos vaan kiireiltämme ehtisimme. Hyvä mieli kuin harakalla!! 

• Oon tänään oppinut uusia asioita. Joku saattaa nauraa. (Mun sisko ainakin teki niin.) Kerron ensin: Meillä on huomenna siis se esitelmä mitä työstin pääsiäisenä. Reben ja Marcuksen kanssa se yhdessä tehdään ryhmätyönä. Mun tietokoneen käyttö on todella alkeellista. Ja nyt kun joutui värkkäämään tuon työn kanssa, niin hoksaa, että nehän on aikasta yksinkertasia asioita. Kun vaan perehtyisi ja opettelisi. Kysyin M:lta miten tähän ruudulle saa monta sivua näkyviin? Hän painoi mun koneen ctrl-nappia ja käski mun rullata sitä hiiressä olevaa rulla. Ja tadaa, niin oli monta sivua näkyvissä munkin ruudulla. Ja R sano mulle yhtäkkiä että paina ctrl c. Painoin. Sitten kohta: ctrl v. Painoin. Ja naps, se teksti kopioitui toiseen paikkaan!! Eiii, onko se näin yksinkertasta. Ja sitten tehtiin myös powerpoint-esitys. Huhhuh. Ei yksinkertasempaa voi olla! Huomenna sitten esitetään se luokalle. Ja mikäs on esitellessä kun hyvin suunniteltu on puoliksi tehty! Pitäisköhän oikeesti alkaa kiinnostua enemmän näistä koneista. Niin että vapaa-ajallakin oikein tutkiskelisin! :D

Pistin ihan herjalla muutaman kommervenkin tähän tekstiin. Näytöksi, mitä kaikkea osaan. Ei kovin esteettinen näky, mutta ei välitetä siitä! 

Yksi meidän koulun opettaja oli lukenut tekstiään väitöskirjastaan ja tuumannut: Ihan kun omaa oksennusta söis! Mulla on nyt vähän sama olo kun selasin noita aikasempia tekstejä. Asiaa on tuntunut olevan paljon! :) Toisaalta, tämähän onkin höpötysblogi.

Oltiin eilen siskon kanssa kuuntelemassa Johannespassiota tuomiokirkossa. Se kesti hyvän tovin ja oli hyvän kuulosta. Ja kirkko tietty tupasen täysi. Sieltä sitten lähdettiin astelemaan kaverien luo iltaa istumaan. Nähtiin torilla iäkäs naisihminen joka kantoi mukanaan vaatteita. Baskerikaan ei mahtunut päähän, sillä sekin oli täynnä vaatteita. Hän sanoi vievänsä niitä jonnekin. Siskohan se heti huomas että vanhus on dementikko. Otettiin vaatteet pois lakista ja lakki päähän. Hanskoja ei ollut, mutta kätköstä löytyneet sukat laitettiin käsiin. Kysyttiin missä hän asuu. Hän sanoi tuolla ja osoitti kädellään suuntaa. Lähdettiin kulkemaan siihen suuntaan. Risteyksessä kysyttiin muistaako hän osoitetta tarkemmin. Sanoi, ei, mutta se on jossain tuolla, ja näytti nyt ihan eri suuntaan. Silloin sisko sanoi soittavansa hänelle kyydin. Odotettiin hyvä tovi poliiseja. Samalla juteltiin niitä näitä. Iäkseen hän sanoi kolmekymmentä. Siis vuoden nuorempi kuin minä! :) Kovasti oli huolissaan että hän ei nyt voi antaa niitä vaatteita jollekin vaan hänen pitää ottaa ne sinne kotiinsa taas lojumaan. Poliisit tuli, ottivat vaatteet ja vanhuksen kyytiin ja sanoivat lähtevänsä pyykille. Kaikkea hyvää vanhuksen elämään. Koskahan sitä itse on samanlaisessa tilassa. Mene ja tiedä.

Varsinaista höpötystä

Joskus vaan on sellasia päiviä että kaikki menee hyvin. Tää on yksi niistä.

Ensimmäinen homma koulussa oli tarkistaa "opon" kanssa mun kouluasioita. Ja voi kerrassaan että näytti hyvältä. Syksylle ei jää enää paljon mitään koulua. Pystyn siis kernaasti työn ohessa opiskelemaan. Ja taas kohta pitää valmistua. Sitähän saa tehä ihan yhtenään. :) Ja pidin tänään näytetunnin mun harjotusoppilaan kanssa. Ja se meni hyvin. Olen kuulemma oikealla alalla. Ja kun kerroin yhdelle ihmiselle että olen tuleva Hankasalmen seurakunnan kanttori, niin se ihminen sanoi, että hänen siskonsa on muuttanut perheineen sinne pari kuukautta sitten. Ja minä oitis otin puhelinnumeron talteen. Aion käydä heihin kiinni kuin sika limppuun.  Ei ole sinne muutto enää peikkona mielessäni. Tiedän sieltä jo monta ihmistä ja aivan kun jo tuntisin ne, vaikka en oo vielä päässyt tutustumaankaan! :)

Ja siitä olen hyvilläni kun mun huoneen kattolamppu on palanut. Nuo kaks pienempää lamppua luo tähän huoneeseen hämyisen vaikutelman. Olishan mulla tuola laatikossa uus lamppu. Mutta antaa nyt olla näin, sillä näin on hyvä.

Mutta kananmuna se vasta hyvää on. Ajattelin mennä nimittäin tuonne köökin puolelle syömään iltapalaa. Leivän päälle kananmunaa ja kuppiin kuumaa teetä. Niin on todellakin hyvä.

Jos huomenna ei oo yhtä hyvä päivä kun mitä tämä on ollut, niin ajattelen sillon näitä tämän päivän asioita! Päätin äsken niin.
Kuulemiin!

Hyvää yötä. Menen kohta nukkumaan. Se tunne kun väsyttää oikeen rakkahasti ja menee pitkäksensä, sulkee silmänsä ja nukkuu hamaan aamuun asti. Niin se on mukava tunne se. Ja aamuaurinko se alkaa taas aamuisin herättelemään. Ja sitten jos päiväunia ottaisin niin se aurinko paistais suoraan tuosta toisesta ikkunasta mun sänkyyn ja mun kasvoihin. Se olis varmaan mukava tunne sekin. Tänään istuttiin tyttöjen kans tuossa meidän talon puutarhakeinussa. Tytöt toi tullessaan jäätelöpuikot ja minä vein täältä ylhäältä mukanani termarikahvia. Ja se aurinko lämmitti mukavasti suoraan kohti kasvojamme ja me nautimme elosta. Naapuripihan lapset puhalsivat ilmoille saippuakuplia ja niitä me sitten seurattiin auringon säteitten lomasta.
Pidemmittä puheitta laitan kuitenkin nyt loppupisteen tähän mun arvokkaita ajatuksia sisältävään kirjotelmaani. Se tulee tässä -> .

Sain hymyni takaisin! :D

Rapatessa roiskuu, ja syödessä irtoaa. Jo viime syksynä etuhampaasta lähti palanen. En tykännyt siitä että se lähti. Ja sitten se kolo vähä isonikin siitä. Mutta jotenkin en vaan sitten soittanu siitä mihinkään. Tuli tammikuu ja sain viimein aikaseksi soittaa hammaslääkärille. Joo kesäkuulle menee. Kysyin kavereilta onko toi niinku aivan järkyttävän näkönen. Sanoivat että sitä ei huomaa ja sitäpaitsi se on persoonallinen! Heh, hellyttäviä kavereita mulla! Osaavat niin tsempata! 
Tänä aamuna sitten taas sitä koloa kielelläni puhdistin ja siltä istumalta päätin, että nyt riittää. Soitin uudestaan ajanvaraukseen ja pikkusen värikynää käyttäen selitin kuinka tämä kolo kasvaa ja kasvaa ja mulla ei oo kohta koko hammasta. Ja niin sain ajan kolmen tunnin päähän!
Ja lääkäri oli niin mukava. Kysy heti haluanko puudutuksen. Sanoin haluavani. Lapsena en koskaan ottanut sitä. Sen kivun kesti. Mutta nytkö ei muka kestäisi. Musta on tullu reppana. Mutta eipähän tarvinnu kipua kärsiä. Mutta voi, puudutuspiikki yläikenessä kiinni ja lääkärin kasvot siinä yläpuolella mulle tuli sisäinen hätä. Mua alko aivastuttamaan. Vettä kerääntyi silmiin kun pinnistin pikkusormea puristaen aivastuksen takaisin sinne mistä se oli meinannut lähteä liikkelle.
Mutta oli mulla siinä kaikesta huolimatta lekoset oltavat. Lääkäri selitti kokoajan mitä tekee ja minä senkun kuvittelin olevani aurinkorannalla arskat päässä. Ja hampaasta tuli niin nätti. Toivon totisesti että paikka pysyy eikä tarvi mennä laittamaan siihen posliinia. Kynsien pureskelua se ei käskeny lopettaa, suositteli vaan käyttämään reunahampaita! Jes! :) Ja nätin hymyn kera tietenkin taas kiitin hyvästä palvelusta. (en onneksi tällä kertaa hyvästä palautteesta!)Sieltä sitten huuli turpeena auringonpaisteeseen pyörän kettinkejä pyörittelemään.
Musta tuntuu että taidan tykätä auttavista ihmisistä.  

näin se vaan on

Porstasin tänään kylppärin. Ai mikä on porsta. Juuriharja. Ai miksi moinen into. Siksi koska pitäisi kirjottaa 2 esseetä huomisiltaan mennessä. Sitä ihminen kaikkeen ryhtyy saaden ajatukset pois kouluhommista. Äiti ja isä, jotka kuulemma luette näitä mun kirjotuksia: älkää painako häpeillen päitänne alas. Kirjotan ne huomenna junassa kun matkustan lapsukaistenne luo tuonne suomen ylhäälle. Jo siinä on 7 tuntia aikaa kirjottaa jos vaikka kuinka monta esseetä ja referaattia. Toisen esseen aihe on minä arvioijana. Se ei ole helppo aihe se. Mikä se minä oon arvioimaan toisten suorituksia. Ja miten osaan antaa palautteen niin rakentavasti että sen vastaanottajalle jäisi hyvä mieli. Hmm... mielenkiintonen aihe. Vaikka minä oon kyllä innokas kehumaan ihmisiä. Kerran oltiin nimittäin kaverin kanssa syömässä rossossa. Oltiin höylillä päällä ja tilattiin jälkiruokakin. Mietittiin mitäköhän jäätelöä ottaisi. Tarjoilija sanoi, minäpä tuon teille maistiaisia eri lajeista. Kaverin kanssa olimme hyvin otettuja hänen asiakaspalvelustaan. Kun lähdimme ravintolasta pois, päätin kehaista tarjoilijaa. Sanoin; kiitos hyvästä palautteesta!!! Eiiii!!! Nauruksihan se meni ja sain soperrettua että eiku siis kiitos erittäin hyvästä palvelusta!! :) Jotenkin aina onnistun tommosessa!

Olen alkanut katsoa ympärilläni elävää elämää uusilla silmillä. Tiedättekö, niin sitä monesti tekee kun tietää että tämä vaihe elämästä on loppumassa. Tänään satoi vettä ja kaikkea mahdollista mitä taivaalta vaan voi tulla. Mun piti lähteä kuitenkin kaupungille. En halunnut sukkieni kastuvan, joten laitoin coretexit jalkaan ja vedin hupun päähän. Kävelin jokaisesta vesilätäköstä. Nautin. Vastaan tuli kaveri, jäin vähäksi aikaa höpöttelemään. Jatkoin matkaa, tuli toinen kaveri vastaan. Mentiin hänen kanssaan kahville. Meidän piti puida tätä tosiseikkaa, että lähden 3 kuukauden päästä täältä pois. Lähden Hankasalmelle tekemään sijaisuutta. Saan jäädä Kuopion lähelle, mikä on hyvä asia, mutta silti elämäni muuttaa sinne. Asiassa on paljon hyviäkin puolia. 

Elämä kuljettaa ja minä kuljen sen mukana. Aion nauttia jokaisesta päivästä jotka saan viettää täällä. Mua ei haitannut tänään edes se, että joku kaukaa viisas oli läntännyt purkan kahvilan tuoliin. Ja se on nyt mun housuissa kiinni.

snif

Mulla on kasvukipuja. Olen kasvamassa aikuiseksi. Side tuttuun turvalliseen koulu-ja kuopioyhteisöön on katkeamassa. Pelkään ja vapisen. Pitää lähteä maailmalle työtä etsimään. Pitää tutustua uuteen ympäristöön, luoda uusia ihmissuhteita, jättää kaikki tämä hyväksi koettu elämä taakse ja etsiä tulevaisuutta. Aaaaargh, antakaa mun olla, älkää riistäkö multa tätä kaikkea!! Haluan että joku täkäläinen kanttori huomaa tuskani ja hyvää hyvyyttään sanoo: Riikka, älä huoli, ota paikkani, minä lähden etsimään uutta työtä. Ei, niin ei tule käymään. Joskus se on edessä. Joskus se on edessä, että minä istun kaiken tämän omaisuuteni keskellä ja tavara toisensa jälkeen mietin otanko tätä mukaan vai joutaako se jo pois. Joskus se on edessä, joskus se on edessä, JOSKUS SE ON KUITENKIN EDESSÄ!! Jos yhtään itkettäisi, niin itkisin. 

Kiitän kaikkia jotka ovat tukeneet mua tässä suuressa pakottavassa kivussa. Ja turvaudun jonkun ajattelijan hajatelmaan "ihminen ei voi löytää uusia valtameriä ellei hän uskalla kadottaa rantaa näkyvistään..." Niin kerta.

Semmosta

Kehossani on epätoivottuja vieraita. Kaksi pitää hartioitani tiukassa otteessaan. Ne ei päästä niitä elastoitumaan. Lisäksi yksi tyyppi on hakannu koko päivän päätäni vasaralla. Söin lääkettä. Ei auttanut. Menin laulutunnille ja opettajaa ei kuulunut. Salaa toivoin että hän ei tulekaan. Mutta hän tuli. Laulaminen vain lisäsi kipua. Hoksasin tunnin jälkeen, että karkki auttaa. Menin kauppaan ja ostin pikkusen makiaista. Jo auttoi. Vähäksi aikaa. Menin illalla avustamaan koulukaverin kuoroon. Eläkeläiskuoroon. Ei lähtenyt kipu sieläkään. Päinvastoin. Mutta sulosia olivat vanhukset siitä huolimatta... 

Haluaisin jo oman kirkkokuoron, missä kurkku kierossa laulaisimme. Tuo oli rumasti sanottu, halusin vaan kirjottaa noin koska mun kaveri on opettanu mulle tommosen lauseen. Laulattaisin kuorossa helppoja lauluja ja me laulettais vaan laulamisen riemusta. Ei turhaan nipotettaisi äänten puhtaudesta. Pikkusen tietysti, että siinä olis jotain järkee, mutta ei paljon. Ja siinä minä seisoisin heidän edessään ja katselisin heidän laulavia, iloisia kasvojaan. Ja toivoisin että hekin joskus katsoisivat kansioidensa takaa minun liikkuvia käsiäni. Vielä on sen aika tuleva. Jahka malttaisin lopettaa tämän koulunkäynnin ja ryhtyä virkailijaksi. 

Kerran yhtenä kesälauantaina soitin muistaakseni 5 hautausta putkeen. En muistanut kaikkien vainajien nimiä. Aulassa istui iäkäs nainen rollaattorinsa kanssa. Olin menossa siitä ohi kappeliin. Nainen kysyi: "Onko tuossa salissa N.N:n muistotilaisuus?" Ajatuskuplani: "Voi hyvänen aika, mulla ei oo hajuakaan kenen hautajaiset on vuorossa." Sanoin kuitenkin naiselle että on ja toivoin totisesti että on. Autoin hänet pystyyn ja lähdimme hitaasti yhdessä saliin. Kun viimein pääsimme ovien sisäpuolelle, eräs omainen tuli sanomaan minulle, että nainen on varmaan väärissä hautajaisissa. Hups. Menin naisen luo ja lähdimme takasi aulaan. "Eikö virkailija tiedä?" nainen jupisi. Ei, virkailija ei tiennyt. Kävin selvittämässä asian vahtimestarilta ja lopulta selvisi että nainen tuli viikkoa liian aikaisin. Virkailija oli tietysti auttavainen, yritti paikata omaa mokaansa ja soitti vanhukselle taksin. Siitä sitten jo ripein askelin soittamaan urkua. Mitäkö tästä opin? Älä rutinoidu vaan ota aina selvää tapahtuman kulusta. Vaikka hautajaiskaava onkin sama, niin tilaisuus on silti eri ja omaisille ainutlaatuinen.

Lauseita

Maanantai. Koulun kellarissa, atk-luokassa on hiljaista. Oon täälä yksin. Koneet surisee. Välillä käytävältä kuuluu askeleita. Joku yskii. Jostakin kaukaa kuuluu välillä puhetta. Nyt joku siirtelee tuoleja. Tää on just sellanen hyvä hetki. Saan olla omassa makoisassa rauhassani, mutta ympärillä elämä pyörii. Tulin aamulla kouluun ysiltä, niinku pyrin aina joka aamu tulemaan. Laulelin aikani, mutta sitte en jotenki jaksanutkaan. Halusin keskittyä tämän päivän elämiseen silleen rauhassa, turhia hötkyilemättä. Joku poika tuli tuohon yhdelle koneelle, mutta antaa sen tulla. Tää on kaikille avoin luokka. Toivottavasti se ei vaan ala rähisemään ja rikkomaan tätä rauhaa. En jaksa laittaa mitään kappalejakoja tähän. Lause lauseen perään. Niin on hyvä. Sain koulukaverilta rasvaa. Niveaa. Oli saanut joululahjaksi, mutta ei ollu käyttäny sitä. Kiitos kyllä, vastaanotin sen ilomielin, koska tarvinki just rasvaa. Viulu soi kauniisti tuola jossain. Joku harjottelee. Kyllähän se vähän niin on, että harjotellakin täytyy. Kaikki osaaminen ei oo lahjakkuutta. Se on totisinta totta tuo harjottelu. Ja auta jos et oo sitä tehny ja meet tunnille. Selittelenkö opettajalle huonoa viikkoani, jaksamattomuuttani, kerkiämättömyyttäni, viitseliäisyyttömyyttäni, innottomuuttani... vai soitanko/laulanko vaan pokalla huonosti. Opettaja huomaa kyllä. Ne on huomaavaisuudessaan taitavia. Ja joskus ne on hyvää huomaavaisuuttaan hiljaa ja vaan kuuntelee haparoivaa musiikkiesitystä, toisinaan sitten ihan suusanallisesti itse tuumaavat, että ei ole tainnut nyt harjoittelu maistua. Jotkut tuumaa sen pienillä kirjaimilla, jotkut vähän isommilla. Niin monta tapaa kun on opettajaakin. Mulla soi nyt puhelin. Menen pois rauhastani. Heippa!

Hiphei hellurei!

Jännitys ja jännittäminen. Voi että se on niin työlästä hommaa, että sen vois kokonaan unohtaa. Piti laulaa eilen koulun valohallissa kolme laulua kun sielä oli avoimien ovien päivä. Jännitti m-a-h-d-o-t-t-o-m-a-s-t-i. Opettaja näki tuskani ja sano, että voin laulaa nuoteista. Mutta ei ikinä opi esiintymään ja luottamaan itseensä jos ei mene suoraan "surman suuhun". Siksipä päätin kerrassaan jättää nuotit pois. Ja toisen laulun sanotin sitte melkeen kokonaan uusiksi! Se on taito sekin. Ja vielä saksaksi! Mutta kun piti ilmeen peruslukemilla ja eläyty ihan ku olis laulanu niitä oikeita sanoja, niin monikaan ei varmaan huomannu. Mutta semmonen olo oli, ku olis laulanu Helsingin rautatieasemalla. Ihmisiä tuli ja meni, ja kuhina kävi. Ja se ajatus ku se lähti rullaamaan siinä laulaessa: "Hei, tolla on hieno pipo, haluan samanlaisen. Ai, tuokin on täälä, siis apua, tuo tosiaankin on täälä, miten se täälä, no se nyt vaan on täälä." Niin ei oo sitte ihme, jos vähän sanottelee kappaletta uusiksi! Mutta siitä selvittiin ja maailmassa on yhtä paljon nälänhätää ennen ja jälkeen laulamisen.

Ei vois nopeempaa aika kulkea. On taasen perjantai ja oon lähdössä tyttöin kans viettämään perinteikästä viikonloppua yhdelle koolle kokoontuneina. Peitto ja tyyny odottaa jo tuossa sohvalla valmiina puhtaissa lakanoissaan. Mikään muu ei sitten olekaan valmista. Joskus tuon pyykkitelineenkin tyhjäys tuntuu niin vastenmieliseltä. Tiedän siihen kyllä syynkin. Ne vaatteet pitäis viedä siitä tuonne vaatekomeroon. Mutta sekin on yks murheenkryyni. Se pitäis raivata, ottaa käyttämättömiä vaatteita pois ja hyväksi järjestää. Kas kun sitä ei voi pitää siistinä. Järjestys pysyy muutaman hetken, kunnes joku kaunis kerta tulee vieraita ja sohva on täynnä vaatteita. Otan ne siitä hätäpäissäni syliin ja työnnän hyllyyn myttynä! Häpeän tunnustaa että asia on näin, mutta se vaan on niin. Tai ei mua toisaalta kyllä hävetäkään, en edes tiedä mistä moinen tuli mun mieleen. Ehkä se on vaan hallittua kaaosta. 

Vielä semmonen juttu, että eilen oli mukava mennä nukkumaan kun sängyn päällä odotti uusi Kodin kuvalehti. Ajattelin jo päivällä että mukava sitte ihan aivan totaalisen viimesenä ohjelmanumerona lukee se. Se on sitten hyvä lehti, jos joku. Pistä tilaten, jos sulle ei jo tuu sitä. Hyvää viikonloppua!

Vaikeinta on tää otsikon keksiminen

En käy usein kirppareilla. En jotenkin löydä tietä sinne. Vaikka aina kun löydän, ihmettelen miksi en käy täälä harva se päivä. Käytiin tutustumassa uuteen kirppuriin sunnuntaina. Oli kymmenen minuuttia aikaa. Se oli avara, iso, ei haissut vielä, harmitti kun oli niin vähän aikaa. Mutta onneks käteen jäi yks hyvä juttu. Tai siis nyt muistin että en oo maksanu sitä vielä mun siskolle. Se ei siis toisinsanoen oo vielä mun, hups. Mutta joka tapauksessa, tuossa se on matolle levitettynä. Suuri sudoku-lauta. Dvd:ltä saan alkunumerot ja loput numerolaatat asetan paikoilleen tarkkaa harkintakykyä käyttäen. Oivallinen peli, jota voi pelata yksin eli yhdessä. Käväsi mielessä, että mun kai pitäis antaa tuo äitille ja isälle, suurille sukudu (niinku isä asian ilmasee) - faneille. Mutta en taida hennoa. Tässä oon muutaman tovin istunu lattialla kättä poskeen nojaten ja ettiny numeroille oikeaa loosia. Äsken tuli tenkkapoo, ja toivon että tämän pienen tauon aikana aivot olisi järjestänyt numeroita parhain päin. (voin myöntää että vaikeusasteena on helppo!)  

Ja sekin on mukavaa kun pyykkikone pyörii. Semmonen arki-rullaa-ääni. Ja arki rullaa. Sekin on mukavaa! 

Ihan lättyjuttu!

Käyn epäsäännöllisen säännöllisesti kaverini kanssa hoitamassa yksiä lapsia. Eilen oltiin taas. Ekaluokkalainen esikoispoika löi meidät ällikällä. Se halusi lättyjä. Me hoitsut silleen kärvistellen katottiin toisiamme. Kun ei millään viittis alkaa tekemään. "Mutta mää teen, tässä on ohje." Ok, antaa pojan tehdä. Menin hupulaiseksi. Mutta ei moista tarvittu, niin näppärästi poika hoiteli homman kotiin. "Maitoo pitää laittaa tämmöstä viis, 3 kananmunaa, näitä jauhoja käytetään." Ja kun paistamisen vuoro tuli, niin "nyt pitää oottaa niin kauan että taikina ei enää hölsky, muuten lasta menee lätystä läpi." Just. Sillälailla. Ja ei mennyt aikaakaan kun pidettiin lättykestit. Pakastimesta mansikkaa ja jäätelöä päälle. Sai poika vuolaat kehut ja kiitokset, joista hän ei ollut moksiskaan!

Ja nyt on tiistai, vaikka joku muuta väittäis. Lippumme liehuu Runebergin kunniaksi. En kauheesti välitä Runebergin tortuista, mutta itse runoilijaa-kirjailijaa kunnioitan. 

Tässä ei ole otsikkoa

Ajattelin aamulla, että tänään vois kyllä pyyhkiä pölyt luistimista ja uskaltautua jäälle. Soitin siskolle joka on läpeensä jääkiekkoilija, että josko mentäisiin. Hän mulle mailan tois mukanaan ja kiekon. Minä sitten hissukseni oppisin. Mulla on oikeen hokkarit, vaikka kouluajan sirklasin valkosilla kaunokkailla. Vaan on nuo mustat yhtähyvät, joskin terät oli tylsääkin tylsemmät. Tuli kentälle sitten tuttuja enemmänkin, sitä aluksi kauhistelin. Kun ajattelin vaan salaa harjotella siskoni kanssa. Maila kädessä luisteleminen on jotenkin luonnotonta, ja sitten se kiekon kuljettaminenkin. Ja laukomiset ja kohottamiset ja lätyt ja ja ja. Mutta "reenaa reenaa niin maharut porukkaan" sanoo joku lentävä lause. En niin kovin oo innostunut tuosta itse jääkiekon pelaamisesta, siksi en vastannut pelaajien kosiskeluihin myöntävästi. Välillä laitoin mailan ja kiekon sivuun, asetin kädet selkäni taakse ja lähdin liukumaan. En saanut ihan kilpaluistelijan 90 asteen kulmaa, mutta ei se kauaksi siitä jääny, eipä. Mutta mukavaa se oli. Ja raikas talvisää teki terää. Siihen tulokseen oon tullut, että koskaan ei oo liian myöhäistä opetella uusia asioita. 

Ja sitten kun loppuu asia, niin ei tarvi kirjottaa enempää. Heippa! 

Kirjotuskoneella, mutta ei kymmensormijärjestelmällä

No niin, kirjotan nyt tämmösellä kirjotuskoneen präntillä. Kun kerroin kaverille, että en aio laittaa kuvia ja tää on mahdollisimman yksinkertanen tää sivukin, niin se sano, että voin pikku hiljaa alkaa kehittämään sitä. Ja syyhän tähän yksinkertaisuuteen on tässä: en ole koskaan ollut kiinnostunut koneista ja vempeleistä. Tunnen huonoutta niiden edessä. Kauan aikaa tein opettajallekin esseitä käsin, jos vaihtoehtona oli lähettää se suoraan sille sähköpostilla. Se olisi vaatinut multa paljon. Kaikki tallennukset, mistä-mää-sen-sitten-löydän ja kärsimättömyyskohtaukset. Mutta se on totta, että kun tossa paperin yläreunassa on noita vaihtoehtoja, niin ainahan pikkusen erilainen tuo säväystä. Voin vaikka tän seuraavan sanan kirjottaa lihavoituna ja tän ihan alleviivaten kursiivin kera. Ja jos olisin tämänkin tekstin kirjottanut käsin, mulla olisi oikean käden ranne kipeä. Hölskyttelisin sitä aika ajoin. Käyttäisin paljon kumia, koska monesti ajatus suoltaa enemmän sanoja mitä kynä ehtii kirjottaa. Siksi lauseen rakenne saattaa olla huono. Tasaan tän tekstin tässä välissä. 

Musta tuo tasaus ei näytä hyvältä. Vähän turhan kompakti paketti. Siksi otin sen pois. Mennään tänään nuorison kanssa pihalle. Osa hiihtää, osa menee autolla jonnekin ja kävelee siitä ja kohtaamme toisemme sitten nuotiolla. Ei kuulosta huonolta ollenkaan. Mulla ei oo suksia. En oo sitten yläasteen hiihtänyt. Verenmaku ei oo näinä vuosina lähteny suusta pois. Ja sitte ne saattaa lipsua ja sitte ne saattaa ja sitte ne saattaa ja sitte minä saatan ja sitten se saattaa. Kaikkee saattaa tapahtua. 

Kahvi tuoksuu niin hyvältä. Kämppis on sen keittänyt. Sekin oli yhdenlaista tuo kahvinjuonnin opettelu. Asuin Helsingissä n. 8 vuotta sitten. Ja kahviloissahan sitä käytiin. Kaivarissa eri muttereissa ja espalla ja mitä niitä nyt oli. Ja kun enhän minä juonut kahvia. Ottaa nyt sitte mehua tai teetä. Mehu tuntu lapselliselta ja teenjuontikin vaati opettelua. Kahvia kitaan siis. Siskoni sanoi: älä laita siihen sokeria, se on joka tapauksessa alussa pahaa. Pistä vaan maitoo. Ja totisesti niin tein. Irvistykset alko pikkuhiljaa oieta ja nyt on aina hymy huulessa kun sitä siemailen. Menen siis juomaan. Hei!

Halusin sittenkin kirjottaa heippodei!

p.s Nää päivämäärät heittää. Nyt on oikeesti 2.2 lauantai, ja eilen kun kirjotin synttäreistäni, niin sillon oli 1.2. 

Ajatusten virtaa

On syntymäpäiväni aamu. Olen saanut elää 31 vaiherikasta vuotta. Nopeesti on aika kulunut kun taaksepäin katsoo, mutta seuraavat 31 eteenpäin tuntuu olevan mahdottoman kaukana. Onneksi. Mukava elää just tätä hetkeä.

Koulussa järjestetään tänään rekrykonsertti. Yritetään haalia ihmisiä musiikinopiskelun ihmeelliseen, iloa tuottavaan, paikoin hermot menevään, sanoisinko tunteita herättävään maailmaan. Koulukaverini Olli improvisoi siellä uruilla. Hän on pyytänyt minua ja meidän koulun linjajohtajaa Seppoa matkimaan tämän improvisoinnin aluksi käsikelloilla kirkonkelloja. Siitä Olli jatkaa soittamalla häämarssia ja suvivirttä. Toinen Olli alkaa jossakin vaiheessa laulaa Kallavesj´ laulua, jonka jälkeen me taas Sepon kanssa valkoisine hanskoinemme soitamme kelloilla samaa laulua. Sitten kun Olli improvisoi Lentävä kalakukko laulua, niin mun pitää puhaltaa urkupilliin junailijan pillin tavoin. Hauskalta kuulostaa Ollin visiot. Mukava olla mukana hienolla porukalla tekemässä musiikkia. Musta vahvasti tuntuu siltä, että suurin osa salissa istuvista pyrkii heti kanttorikouluun, koska siellä saa tehdä niin monipuolista musiikkia.

Käyn kaverini kanssa Aisti, havannoi ja hyväksy - Elä hetkessä! - luennoilla. Sitä pitää neljä ravitsemustieteen opiskelijaa. Se on mukavaa. En aiemmin ole pistänyt niinkään merkille, mille joku ruokalaji haisee/tuoksuu, miltä se oikeesti maistuu, miltä se tuntuu suussa. Tai kun laitan nenän kiinni ja syön jotain, niin en maista sitä ollenkaan. Testattiin sitä minttusuklaalla. Katsoin kaveriani, jonka tiesin olevan karkkilakossa. Ilmaisin huulillani äänettömästi että ota. (jos hän ottaa, joutuu maksamaan 50 euroa kanssalakkoilevalleen) Kovat on panokset, mutta ajattelin että tämä olisi poikkeustilanne. Kaveri otti suklaan käteensä. Ja kun se piti laittaa suuhun, hän haukkasikin ilmaa, suklaa yhä nyrkissään.
Se oli jännä testi. Kyllähän sitä tietää että nuhaisena ruoka ei maistu miltään, mutta tuossa sen aisti ja havannoi paremmin. Heti kun päästi nenän vapaaksi, suklaa alkoi maistua omalta ihanalta itseltään. Meidän annettiin tehdä se uudelleen. Taas silmäys kaveriin, joka oli silleen: voi ei. Suklaakuppi lähti kiertämään. Istumme kaikki 8 henkee semmosessa puolikaaressa. Kaverini ei tällä kertaa ottanut, vaan laittoi kupin eteenpäin. Mutta voi, samalla hetkellä edellisen kierroksen suklaa tippuu hänen kädestään!!!! :) Kuppi tuli takasi hänen luokseen ja hän otti suklaan. Nyt kädessään kaksi sulavaa suklaata! Ja mua niin olis naurattanut!! Onneksi me ei istuta siellä vierekkäin, vois paikoin tulla hepuli. Mutta ulkona pois lähtiessä oli hauskaa. Sillon nauru kiiri ympäri markkia!

Eletään hetkessä!! :)