Viime postauksessa tuskailin kantapään kanssa. Mutta niin vaan kävi, että sain sen tehtyä. Siksi koska päätin niin. 

Päätin myös viime kesänä mennä kesälomallani varaamaan itselle silmäleikkausaikaa. Olen sitä päässäni pyöritellyt jonkin aikaa. Olisko pikkusen mukavaa jos pääsisi silmälaseista eroon! Mutta korona oli sulkenut putiikin ovet turvallisuussyistä. Asia jäi taas hautumakoneeseen. Eilen nukkumaan mennessäni tämä asia tuli taas mieleeni ja aloin tutkia heidän nettisivujaan. Ovet ovat taas auki. Sain ajan optikolle, joka varasi mulle sitten ajan lääkärille, joka tutkii onko leikkaukselle mitään estettä ja sitten mahd. kolmen viikon päästä leikkaus. Ainakin näkisin joulupukin uusilla silmillä, sanoi optikko. Huh. Täytyy melkein vähän hengähtää. Vaikka ajatus on ollut päässä kauan aikaa, on se silti iso muutos. Mutta päätös oli tehtävä ja tutkimuksiin on mentävä. Aion silti ostaa imagolasit, ehkä. Koska silmälaseja on joskus kiva pitää. Mutta nyt saisin itse päättää milloin pitäisin niitä. Katsotaan kuinka käy. (kirjoitettu 3.11.2020)

Jatkoa 16.5.2021

Kävin leikkauksessa ja se onnistui hyvin! Elämä on niin erilaista ilman laseja. Tykkään tästä, näin on hyvä! 

Blogia taas monen vuoden jälkeen

Vuosi 2020. Lokakuun viimeistävä edeltävä päivä. 

Kauan aikaa olen miettinyt kirjoittamista, koska muistin tämän olleen mukavaa ja läpeensä älyvapaata hommaa. Kirjoittaa vaan sanoja sanojen perään, sen enempää miettimättä. 

Olen jäänyt vähäksi aikaa pois töistä. Täytän päiväni kaikilla erilaisilla asioilla, kuten palapelillä, joka tuossa pöydällä vähän väliä kutsuu mua luokseen. Pala silloin, toinen tällöin, naps ja kops, ne löytävät yksi kerrallaan paikkansa. Äiti ja kolme lasta siinä yhdessä touhuavat. Paljon yksityiskohtia, paljon värejä. 

Olen myös innostunut äänikirjoista. Maksoin bookbeatista monta kuukautta aivan turhaan, koska en ikinä käyttänyt sitä. Mutta en halunnut sitä poistaakaan, koska pitkillä automatkoilla on joskus mukava niitä kuunnella. Ja niin tuli taas automatka pohjoiseen. Etsin oikein hyvän kirjan ja hyvän ajoasennon. Mutta jos nyt kysyisit mitä siinä kirjassa sanottiin, niin en muista. Mukavan kuuloinen ääni sitä mulle  pari tuntia luki, mutta mun ajatukset lenteli sinne tänne ja aina välillä ihmettelin että kukas tuo ihminen on, kenestä hän puhuu. Juoneen oli tietämättäni tullut monta uutta ihmistä mukaan. Lopulta sammutin sen ja kirja on jäänyt kesken. Mutta sitten hoksasin, että mun on helpompi kuunnella faktaa kuin fiktiota. Sillä kun kuuntelin Mona-Liisa Nousiaisen elämänkertaa, keskittymiseni oli 100 prosenttista ja nyt kuuntelemani Harri Gustafsbergin Karhuryhmä on myös ottanut minut vangikseen. En siis poista bookbeatia. Suosittelen näitä kirjoja kaikille.

Hyvä ystäväni on kätevä kaikessa, mutta etenkin sukkien kutomistaitoja hänessä kadehdin. Minäkin haluaisin osata tehdä kirjoneuletta. Käydessäni hänen luonaan, hän mua opasti suusanallisesti mitä kaikkea kannattaa ottaa huomioon. Ja kuulemma kantapäässä pitää huomioida sitä ja tätä. Sanoin, että kokeilen, ja kantapäässä soitan sulle. Ystäväni tuntee minut. Hän sanoi, niin, viimeistään siinä vaiheessa. Nauroimme siihen vähäsen päälle. Menin kotiin. Kävin hakemassa kaupasta hienon värisiä lankoja ja puupuikot. Ja kun aloin tekemään, jouduin heti resorin jälkeen soittamaan hänelle, vaikka kantapäähän oli vielä pitkästi matkaa! Silloin naurettiin vähän enemmän! Ne sukat jäi siihen, mutta innostuin tekemään isänpäiväsukkia. Facebookiin tulee päivittäin pieni pätkä ohjetta. Kukaan muu kuin suunnittelija ei tiedä, miltä ne valmiina näyttää. Jännää. Kudon molemmat sukat yhtä aikaa. Ekan sukan kantapää onnistui hyvin. Ensin ystävälleni soitin, että olenkohan ymmärtänyt kaiken oikein. En nimittäin jaksaisi sen takia purkaa, että olen lukenut ohjetta väärin. Ja voi, siitä tuli mukavan pehmeä kantapää. Mutta kun teen tuota toista, se ei näytä onnistuvan. Ajatukset taas sinkoilevat sinne tänne ja välillä huomaan vain kuuntelevani kaunista musiikkia radiosta. Teen vähän väliä virheitä. Kudon oikeeta kun pitää tehdä nurjaa ja menen laskuissa sekaisin, enkä välillä tiedä mitä seuraavaksi pitikään tehdä. Mutta kun mulla on nyt aikaa, niin haluan tehdä sukista hyvät. Siksi puran ja teen. Puran ja teen... Lopulta tuskastuin. Kävin sammuttamassa radion ja keskitin kaiken itsessäni kantalappuun. Minähän teen sen! Tuossa se nyt on, kantapohjaa odottamassa. Piti taas purkaa, koska tein taas ajattelemattomuuttani virheitä. Söin välillä, ja pistin samalla palapeliin muutaman palasen paikoilleen. Olisko nyt sopiva hetki taas kokeilla! 

...

Ei väsytä koska olen pirteä. Oon rakastunu iltauimiseen. Uiskentelen, sukeltelen (pidän sillon aina nenästä kiinni, ku mulla tahtoo mennä sinne aina vettä ja sitte pärskittää) joskus vaan makaan selälläni ja kuvittelen olevani ajelehtiva vene. Mun kaveri on opettanu mua sukeltamaan ilman että pitää nenästä kiinni. Oon onnistunu siinä monta kertaa, mutta oon kyllä epäonnistunukki siinä monta kertaa. Mulla on varmaan lapsuudesta jääny semmonen mielikuva, että jos vettä menee nenään, niin sillon hukkuu alta aikayksikön. Enkä mää haluaisi hukkua. Siksi puristan tiukalla otteella kuononi littanaan. 

Katoin äsken youtubesta taikatemppuja. On ne vaan aika jänniä. Mulla on taikatemppukirjakin. Ostin jouluna kyläkauppa Keskisestä. Mulla kyllä on vähä menny luotto taikureihin. Huijaavat huijaamasta päästyään. Opettelin äsken pari korttitemppua. Oikeen piti itekseni ääneen nauraa ku oli melkolailla kömpelöt kädenliikkeet. Urkututkinnoissa mun näppäriä sormia on kiitelty, mutta nämä taiteenlajit painii kyllä eri sarjoissa. En ajatellu silti vielä luovuttaa. Tiedä mikä musta vielä tulee. 

Hain mattoni naapurista. Se soitti mulle toissapäivänä. "Oisko sulla mattoja mitä voisin pestä?" "MITÄ??" "Niin, oon ostanu painepesurin niin voisin pestä sunki matot." "Odota, oon kohta kotona, tuun käymään siinä..." Mulla ei nimittäin meinannu mennä jakeluun että joku voi tommosta asiaa toiselle soittaa. Mies oli jo pessy muutaman muunki matot, joten nyt olis mun vuoro. Voi veljet. Tuossa ne nyt odottaa, puhtaat mäntysuopaset matot likasen lattian reunalla. Ei passaa levittää ennenku on alusta puhdas. Huomenissa siis rättiä viuhumaan.

Ja nyt mää meen nukkumaan. Aamulla herätys, meen kuntosalille seittemäks. Oon alkanu käymään sielä mun hierojan kans. Joka toinen päivä käydään. Monesko kerta huominen on? Eh, kolmas. Mut me alotettiinki se vasta tiistaina ja huomenna on lauantai. Heippa.

Nyt on kuuma. Tai kyllähän sen kaikki tietää. Kirkkoherraa olis pitäny odottaa vanhainkodin pihas hyvä tovi ku sillä venähti edellisessä paikassa. Viestiteltiin. Pyysin, soita sitte ku pääset tulemaan, lähen ajelemaan, en jaksa odottaa täälä kuumuudes. Ja ku nähtiin, se ihmeissään kysy miten viittin ajaa mun autolla tällä kelillä. Hah, luuli että mulla ei oo ilmastointia!!! Se oli ehto nro 1 kun etsin netistä autoa. Sisko sano, sun pitää lisätä hintaan tonni jos sellasen haluat.(mun hintakatto oli 2500) Ja löyty auto. Maksoin siitä 1650. Täytyy myöntää että tuo auto on lyöny mut ällikällä. Mutta oon kaks kertaa sitä ääneen kehunu ja sitte kohta on tullu joku vika, joten en enää kehu. Silleen yleisellä tasolla voin kierrellen kaarrellen siitä jotain positiivista mainita. Mutta tuosta kuumuudesta vielä sen verran, että tänään messussa oli kirkasotsaisia ihmisiä. Monilla oli kansallispuku päällä, koska vietetään hsalmi päivää. Minä urkujen ääressä välillä vasemmalla kädellä pyyhin paperilla naamaani toisten raajojen työskennellessä. Pappikin sano jälkeenpäin, että eht.leipä ei meinannu irrota kädestä. Mulla on korvatulehdus. En enää koskaan putsaa korvia korvatopsilla. Virolainen lääkärikin kysyi: Mjita on tapahtunut sinun korva? Mjiksi se tulehdus? Nostin olkapäitäni vaikka taisin tietääkin syyn. Se vähä toru mua. Sano, älä enää tee niin. Musta on mukavaa kirjottaa ilman kappalejakoa. Siitä meinaa kyllä tulla liian tuttavallinen tapa. Mun pitää sillon tällön kirjottaa juttu paikallislehteen. En oo koskaan näin kirjottanu että lausetta lauseen perään. Mutta huomaan kuitenki juttua lehdestä lukiessani että jaahas on kappalemäärä pikkusen eri kun alkuperäsessä jutussa. Joten mun oikeinkirjotus heikkenee jos jatkan tätä rataa. No, ensi kerralla sitten. En enää jatka kirjottamista, enkä jaksa tarkastaa kirj.virheitä. en pysty, koska puoli päätä suhisee. Syystä sen tähden että oon käyttäny korvatopsia.

Nyt on tiistai. Pitkästä aikaa viettäny kaks päivää täälä omassa kotonani tekemättä mitään. Tai tekemättä mitään toisten hyväksi. Siis yritätkö sanoo että sulla on ollu 2 vapaapäivää ja et oo matkustanu mihinkään. Joo, just niin. Tai kyllä mää eilen matkustin jkylään. Menin junalla sinne. Shoppailin ja otin rennosti. Kävin ravintelissa kun en jaksanu enää kiertää kauppoja, menin puistoon lukemaan kirjaa. Oli lämmin päivä. Nytkin on lämmintä. Kaippa se kesä alko nyt. Uv-säteily on huomenna voimakasta, sano nainen äskrn radiossa. Kirjotan tätä mun uudella puhelimella. Kummasti mun paksut sormenpääni löytää oikeita kirjaimia. Kaikkeen näköjään tottuu. Ei tarvi enää ku joka kolmas kirjain pyyhkästä pois ja yrittää koskettaa sitä oikeeta. Naapuri kerto mulle pitkän pätkän katiskan kanssa työskentelystään. Kuuntelin tietty kohteliaasti vaikka joku asi meni ymmärtämättömänä pääno ohi. Kuulemma siitä tuli niin hyvä että isompiki lahna jää kiikkiin. Saa nähä koska saan kutsun kalasopalle. Syön tosi vähä kalaa. Pitäis syödä enemmän. Se on terveellistä, sanotaan. En jaksa enää kirjottaa. Olkoon lämpö kanssamme.

Kirjotan nyt violetilla. Mulla on sellanen violetti olo. Violetti on kiva väri ja mulla on kiva olo. En meinannut osata tulla tänne bloginkirjotussivulle. Tää on jotenki muuttunu. Kaikki asiat kokoajan muuttuu, ei meinaa perässä pysyä. En oo tänne pitkään aikaan kirjottanu. Ei oo ollu sellanen mieli, että vois kirjottaa. Elämä on ollut hektistä. Ei oo aina ollu niin onnellista, ihanaa ja auvoista. Ihminen joskus väsähtää ja suorittaa vaan yhden tehtävän alta pois. Tämä kesä on ollut odotettu. Ei enää koulua, niin mukavaa kun sielä olikin, niin nyt sitä ei enää oo. Siitä mää tykkään. Oon nyt täälä Oulussa. Tulin eilen junalla. Se oli kivaa, vaikka oltiinkin kolme varttia myöhässä aikataulusta. Luin lehtiä ja söin banaania ja omenaa. Eväsleivät jäi kotiin jääkaappiin. Se ei ollut ensimmäinen kerta. Sinne ne tuppaa jäämään. Taas jouduin itteeni kiittämään. Tulin tänne ihanan ystäväni luo. Se lähti aamulla töihin. Ja minä tässä odottelen, että kaupat aukeisivat. Aion mennä shoppailemaan. Liekö tuolta mitään löytyy. Pessimisti ei pety koskaan. Meen ainaki kattomaan onko toripoliisi vielä paikoillaan. Vois käydä jossain kirpputorilla kiertelemäs. Sieltä vois löytyä tähän tytön tietsikkaan v-nappula. V on hävinnyt tästä näppäimistöltä. Nyt huomaan, kuinka tärkeitä kirjaimet on. Ja monessa sanassa on juurikin tuo v- kirjain. Sitä pitää painaa vähän erilailla kun näitä muita kirjaimia. Pitää yrittää painaa silleen keskeltä, että osuu tuohon mölttiin. Saa nähä tuleeko tästä päivästä yhtä lämmin ku eilisestä. Tai siis yhtä kuuma. Antaa tulla vaan, jos on tullakseen. Huomenna soitan veljeni naimisiin. Tai ei se ihan sillä vihityksi tuu. Papin aamenta se vaatii. Se asia ei onneks oo vielä ainakaan kirkkohäissä muuttunu. Mutta onnea heille jo etukäteen. Täälä on niin ihanan hiljasta. Kello raksuttaa. Kaikkien pitäis nähä tämä asunto missä mää nyt oon. Tytöllä on silmää sisustukselle. Paljon kivoja yksityiskohtia, on kodikasta ja viihtyisää. Onko nyt se hetki että vois laittaa flipflopit jalkaan ja lähteä tallustamaan rotuaarille. Taitaa olla. Voi mää oon vuoden tääläkin asunu. Sillon ku olin nuori. 17/18-vuotias. Siis ihan lapsi toisinsanoen. Elämä on ihmeellisesti mua kuljettanu paikasta toiseen. Hyvä niin. Mulla on ollu hyvä elämä. Heippa!

Siskolleni  tapahtui mielenkiintoinen asia, halusin kirjoittaa siitä...

 

                                             Opettajatar nykytekniikan pauloissa

Ostin uuden puhelimen. Siinä on hyvä kamera ja nettiinkin pääsee tuosta noin vain. Enää ei viestiä kirjoittaessa tarvitse näpytellä näppäimiä sormikrampin pelossa. Voin vain hellästi koskettaa kirjaimia ja teksti syntyy kuin itsestään. Asiassa on kuitenkin kääntöpuolensa. Kerron teille siitä:

Olin valmistumassa opettajaksi. Muutin vanhempieni luo graduani viimeistelemään. Samalla sain onnekseni tehdä opettajan sijaisuuksia. Eräänä sunnuntai-iltana olin suorittanut iltatoimeni kello 22.30 mennessä. Menisin taas aamulla sijaiseksi uuteen kouluun. Otin puhelimeni esille ja vähän aikaa sitä silittelin lueskellen päivän tapahtumia. Siirtyessäni herätyskellovalikkoon, puhelimeni teki kuitenkin tenät. Kuvat eivät enää vaihtuneetkaan. Ei, vaikka kuinka tiuhaan sormeani liikuttelin. Yritin sammuttaa, ei sammunut. Mitä minä nyt teen? Aamulla pitäisi herätä seitsemältä. Vanhemmistani ei ollut apua, sillä he olivat ulkomailla. Itsekseni oli nyt pärjättävä. Kenellekään en voinut soittaa ja pyytää herätystä, sillä puhelimeni ei antanut tehdä sitä.

Lähdin kiertämään taloa. Tutkin joka kolkan. Sen verran ajat ovat muuttuneet, että herätyskelloa ei löytynyt. Sisintäni alkoi myllertää ahdistus. Miten ihmeessä minä herään? Ei auttanut muu, kuin tarttua kirjaan. Valvon koko yön. 

Alku tuntui lupaavalta. Kirjakin oli mielenkiintoinen. Kellon ollessa 01.30 silmäni alkoivat kuitenkin lumpsua. Tartuin taas puhelimeeni, josko vika olisi korjaantunut. Ei ollut. Tunteet alkoivat olla jo hyvinkin pinnassa. Tunsin ärsyyntymistä, paniikkia, kiukkua, lisää ahdistusta. Viskasin peiton syrjään ja lähdin uudelle etsintäkierrokselle. On se kumma jos ei yhtä herätyskelloa löydy! Aikani taas pengottua, löysin kaapista munakellon. Tämä ei kuitenkaan ollut se perinteinen pyöritettävä versio, vaan digitaalinen. Näpyttelin 99 kertaa minuuttinappulaa ja 59 kertaa sekuntinappulaa. Oli autuaallista painaa väsyneet silmät kiinni ja nukkua tuo luvattu aika. 

Heräsin pärinään. Silmäluomeni olivat raskaat. Huone oli pilkkopimeä. ”Herätyskellooni” ei saanut valoa. Miksi en ole hommannut pikkulamppua, huokaisin, ja nousin sytyttämään valot. Miksi en ole mennyt siihen silmäleikkaukseen, tuskailin, ja sieppasin yöpöydältä silmälasini. Näpytys alkoi. Huone täyttyi pipipipipipipi- äänestä. Ääni tuntui kovalta ja turhalta. Miksi kaikista koneista pitää lähteä joku ääni? Mikrokin piippaa ja pesukoneet piippaavat. Ihan kuin sitä ei jostain äänettömästä merkkivalosta tietäisi, milloin kone on hyrskyttänyt ohjelmansa loppuun. Sen verran olin unenomaisessa tilassa, että painoin minuuttinappulaa vahingossa sata kertaa. Numerot nollaantuivat. Jouduin aloittamaan kaiken alusta. Sanoin itselleni: Voi että sinä olet tähti! 

Tämä sama toistui vielä kolme kertaa yön aikana. Tosin sillä erolla, että tsemppasin itseäni keskittymään olennaiseen. Painoin näillä kerroilla minuuttinappulaa sadan painalluksen sijaan 99 kertaa ja sekuntinappulaa 59 kertaa. 

Aamulla nousin niin virkeänä kuin se vaan oli tilanteeseen nähden mahdollista. Puhelimenikin toimi nyt normaalisti. Kiitos, sanoin sille ja menin suihkuun. Päätin, että väsymys ei saa vaikuttaa työpäivääni. 

Loppujen lopuksi päivästä tuli oikein hauska. Oma jännityskin uudessa koulussa uusien ihmisten keskuudessa laukesi, kun kerroin yöstäni oppilaille ja työkavereille. Päivän valossa tilanne hyvinkin jo nauratti. Paluumatkalla menin kauppaan ja ostin itselleni kirkkaanpunaisen, aidon herätyskellon.