näin se vaan on

Porstasin tänään kylppärin. Ai mikä on porsta. Juuriharja. Ai miksi moinen into. Siksi koska pitäisi kirjottaa 2 esseetä huomisiltaan mennessä. Sitä ihminen kaikkeen ryhtyy saaden ajatukset pois kouluhommista. Äiti ja isä, jotka kuulemma luette näitä mun kirjotuksia: älkää painako häpeillen päitänne alas. Kirjotan ne huomenna junassa kun matkustan lapsukaistenne luo tuonne suomen ylhäälle. Jo siinä on 7 tuntia aikaa kirjottaa jos vaikka kuinka monta esseetä ja referaattia. Toisen esseen aihe on minä arvioijana. Se ei ole helppo aihe se. Mikä se minä oon arvioimaan toisten suorituksia. Ja miten osaan antaa palautteen niin rakentavasti että sen vastaanottajalle jäisi hyvä mieli. Hmm... mielenkiintonen aihe. Vaikka minä oon kyllä innokas kehumaan ihmisiä. Kerran oltiin nimittäin kaverin kanssa syömässä rossossa. Oltiin höylillä päällä ja tilattiin jälkiruokakin. Mietittiin mitäköhän jäätelöä ottaisi. Tarjoilija sanoi, minäpä tuon teille maistiaisia eri lajeista. Kaverin kanssa olimme hyvin otettuja hänen asiakaspalvelustaan. Kun lähdimme ravintolasta pois, päätin kehaista tarjoilijaa. Sanoin; kiitos hyvästä palautteesta!!! Eiiii!!! Nauruksihan se meni ja sain soperrettua että eiku siis kiitos erittäin hyvästä palvelusta!! :) Jotenkin aina onnistun tommosessa!

Olen alkanut katsoa ympärilläni elävää elämää uusilla silmillä. Tiedättekö, niin sitä monesti tekee kun tietää että tämä vaihe elämästä on loppumassa. Tänään satoi vettä ja kaikkea mahdollista mitä taivaalta vaan voi tulla. Mun piti lähteä kuitenkin kaupungille. En halunnut sukkieni kastuvan, joten laitoin coretexit jalkaan ja vedin hupun päähän. Kävelin jokaisesta vesilätäköstä. Nautin. Vastaan tuli kaveri, jäin vähäksi aikaa höpöttelemään. Jatkoin matkaa, tuli toinen kaveri vastaan. Mentiin hänen kanssaan kahville. Meidän piti puida tätä tosiseikkaa, että lähden 3 kuukauden päästä täältä pois. Lähden Hankasalmelle tekemään sijaisuutta. Saan jäädä Kuopion lähelle, mikä on hyvä asia, mutta silti elämäni muuttaa sinne. Asiassa on paljon hyviäkin puolia. 

Elämä kuljettaa ja minä kuljen sen mukana. Aion nauttia jokaisesta päivästä jotka saan viettää täällä. Mua ei haitannut tänään edes se, että joku kaukaa viisas oli läntännyt purkan kahvilan tuoliin. Ja se on nyt mun housuissa kiinni.

snif

Mulla on kasvukipuja. Olen kasvamassa aikuiseksi. Side tuttuun turvalliseen koulu-ja kuopioyhteisöön on katkeamassa. Pelkään ja vapisen. Pitää lähteä maailmalle työtä etsimään. Pitää tutustua uuteen ympäristöön, luoda uusia ihmissuhteita, jättää kaikki tämä hyväksi koettu elämä taakse ja etsiä tulevaisuutta. Aaaaargh, antakaa mun olla, älkää riistäkö multa tätä kaikkea!! Haluan että joku täkäläinen kanttori huomaa tuskani ja hyvää hyvyyttään sanoo: Riikka, älä huoli, ota paikkani, minä lähden etsimään uutta työtä. Ei, niin ei tule käymään. Joskus se on edessä. Joskus se on edessä, että minä istun kaiken tämän omaisuuteni keskellä ja tavara toisensa jälkeen mietin otanko tätä mukaan vai joutaako se jo pois. Joskus se on edessä, joskus se on edessä, JOSKUS SE ON KUITENKIN EDESSÄ!! Jos yhtään itkettäisi, niin itkisin. 

Kiitän kaikkia jotka ovat tukeneet mua tässä suuressa pakottavassa kivussa. Ja turvaudun jonkun ajattelijan hajatelmaan "ihminen ei voi löytää uusia valtameriä ellei hän uskalla kadottaa rantaa näkyvistään..." Niin kerta.

Semmosta

Kehossani on epätoivottuja vieraita. Kaksi pitää hartioitani tiukassa otteessaan. Ne ei päästä niitä elastoitumaan. Lisäksi yksi tyyppi on hakannu koko päivän päätäni vasaralla. Söin lääkettä. Ei auttanut. Menin laulutunnille ja opettajaa ei kuulunut. Salaa toivoin että hän ei tulekaan. Mutta hän tuli. Laulaminen vain lisäsi kipua. Hoksasin tunnin jälkeen, että karkki auttaa. Menin kauppaan ja ostin pikkusen makiaista. Jo auttoi. Vähäksi aikaa. Menin illalla avustamaan koulukaverin kuoroon. Eläkeläiskuoroon. Ei lähtenyt kipu sieläkään. Päinvastoin. Mutta sulosia olivat vanhukset siitä huolimatta... 

Haluaisin jo oman kirkkokuoron, missä kurkku kierossa laulaisimme. Tuo oli rumasti sanottu, halusin vaan kirjottaa noin koska mun kaveri on opettanu mulle tommosen lauseen. Laulattaisin kuorossa helppoja lauluja ja me laulettais vaan laulamisen riemusta. Ei turhaan nipotettaisi äänten puhtaudesta. Pikkusen tietysti, että siinä olis jotain järkee, mutta ei paljon. Ja siinä minä seisoisin heidän edessään ja katselisin heidän laulavia, iloisia kasvojaan. Ja toivoisin että hekin joskus katsoisivat kansioidensa takaa minun liikkuvia käsiäni. Vielä on sen aika tuleva. Jahka malttaisin lopettaa tämän koulunkäynnin ja ryhtyä virkailijaksi. 

Kerran yhtenä kesälauantaina soitin muistaakseni 5 hautausta putkeen. En muistanut kaikkien vainajien nimiä. Aulassa istui iäkäs nainen rollaattorinsa kanssa. Olin menossa siitä ohi kappeliin. Nainen kysyi: "Onko tuossa salissa N.N:n muistotilaisuus?" Ajatuskuplani: "Voi hyvänen aika, mulla ei oo hajuakaan kenen hautajaiset on vuorossa." Sanoin kuitenkin naiselle että on ja toivoin totisesti että on. Autoin hänet pystyyn ja lähdimme hitaasti yhdessä saliin. Kun viimein pääsimme ovien sisäpuolelle, eräs omainen tuli sanomaan minulle, että nainen on varmaan väärissä hautajaisissa. Hups. Menin naisen luo ja lähdimme takasi aulaan. "Eikö virkailija tiedä?" nainen jupisi. Ei, virkailija ei tiennyt. Kävin selvittämässä asian vahtimestarilta ja lopulta selvisi että nainen tuli viikkoa liian aikaisin. Virkailija oli tietysti auttavainen, yritti paikata omaa mokaansa ja soitti vanhukselle taksin. Siitä sitten jo ripein askelin soittamaan urkua. Mitäkö tästä opin? Älä rutinoidu vaan ota aina selvää tapahtuman kulusta. Vaikka hautajaiskaava onkin sama, niin tilaisuus on silti eri ja omaisille ainutlaatuinen.

Lauseita

Maanantai. Koulun kellarissa, atk-luokassa on hiljaista. Oon täälä yksin. Koneet surisee. Välillä käytävältä kuuluu askeleita. Joku yskii. Jostakin kaukaa kuuluu välillä puhetta. Nyt joku siirtelee tuoleja. Tää on just sellanen hyvä hetki. Saan olla omassa makoisassa rauhassani, mutta ympärillä elämä pyörii. Tulin aamulla kouluun ysiltä, niinku pyrin aina joka aamu tulemaan. Laulelin aikani, mutta sitte en jotenki jaksanutkaan. Halusin keskittyä tämän päivän elämiseen silleen rauhassa, turhia hötkyilemättä. Joku poika tuli tuohon yhdelle koneelle, mutta antaa sen tulla. Tää on kaikille avoin luokka. Toivottavasti se ei vaan ala rähisemään ja rikkomaan tätä rauhaa. En jaksa laittaa mitään kappalejakoja tähän. Lause lauseen perään. Niin on hyvä. Sain koulukaverilta rasvaa. Niveaa. Oli saanut joululahjaksi, mutta ei ollu käyttäny sitä. Kiitos kyllä, vastaanotin sen ilomielin, koska tarvinki just rasvaa. Viulu soi kauniisti tuola jossain. Joku harjottelee. Kyllähän se vähän niin on, että harjotellakin täytyy. Kaikki osaaminen ei oo lahjakkuutta. Se on totisinta totta tuo harjottelu. Ja auta jos et oo sitä tehny ja meet tunnille. Selittelenkö opettajalle huonoa viikkoani, jaksamattomuuttani, kerkiämättömyyttäni, viitseliäisyyttömyyttäni, innottomuuttani... vai soitanko/laulanko vaan pokalla huonosti. Opettaja huomaa kyllä. Ne on huomaavaisuudessaan taitavia. Ja joskus ne on hyvää huomaavaisuuttaan hiljaa ja vaan kuuntelee haparoivaa musiikkiesitystä, toisinaan sitten ihan suusanallisesti itse tuumaavat, että ei ole tainnut nyt harjoittelu maistua. Jotkut tuumaa sen pienillä kirjaimilla, jotkut vähän isommilla. Niin monta tapaa kun on opettajaakin. Mulla soi nyt puhelin. Menen pois rauhastani. Heippa!

Hiphei hellurei!

Jännitys ja jännittäminen. Voi että se on niin työlästä hommaa, että sen vois kokonaan unohtaa. Piti laulaa eilen koulun valohallissa kolme laulua kun sielä oli avoimien ovien päivä. Jännitti m-a-h-d-o-t-t-o-m-a-s-t-i. Opettaja näki tuskani ja sano, että voin laulaa nuoteista. Mutta ei ikinä opi esiintymään ja luottamaan itseensä jos ei mene suoraan "surman suuhun". Siksipä päätin kerrassaan jättää nuotit pois. Ja toisen laulun sanotin sitte melkeen kokonaan uusiksi! Se on taito sekin. Ja vielä saksaksi! Mutta kun piti ilmeen peruslukemilla ja eläyty ihan ku olis laulanu niitä oikeita sanoja, niin monikaan ei varmaan huomannu. Mutta semmonen olo oli, ku olis laulanu Helsingin rautatieasemalla. Ihmisiä tuli ja meni, ja kuhina kävi. Ja se ajatus ku se lähti rullaamaan siinä laulaessa: "Hei, tolla on hieno pipo, haluan samanlaisen. Ai, tuokin on täälä, siis apua, tuo tosiaankin on täälä, miten se täälä, no se nyt vaan on täälä." Niin ei oo sitte ihme, jos vähän sanottelee kappaletta uusiksi! Mutta siitä selvittiin ja maailmassa on yhtä paljon nälänhätää ennen ja jälkeen laulamisen.

Ei vois nopeempaa aika kulkea. On taasen perjantai ja oon lähdössä tyttöin kans viettämään perinteikästä viikonloppua yhdelle koolle kokoontuneina. Peitto ja tyyny odottaa jo tuossa sohvalla valmiina puhtaissa lakanoissaan. Mikään muu ei sitten olekaan valmista. Joskus tuon pyykkitelineenkin tyhjäys tuntuu niin vastenmieliseltä. Tiedän siihen kyllä syynkin. Ne vaatteet pitäis viedä siitä tuonne vaatekomeroon. Mutta sekin on yks murheenkryyni. Se pitäis raivata, ottaa käyttämättömiä vaatteita pois ja hyväksi järjestää. Kas kun sitä ei voi pitää siistinä. Järjestys pysyy muutaman hetken, kunnes joku kaunis kerta tulee vieraita ja sohva on täynnä vaatteita. Otan ne siitä hätäpäissäni syliin ja työnnän hyllyyn myttynä! Häpeän tunnustaa että asia on näin, mutta se vaan on niin. Tai ei mua toisaalta kyllä hävetäkään, en edes tiedä mistä moinen tuli mun mieleen. Ehkä se on vaan hallittua kaaosta. 

Vielä semmonen juttu, että eilen oli mukava mennä nukkumaan kun sängyn päällä odotti uusi Kodin kuvalehti. Ajattelin jo päivällä että mukava sitte ihan aivan totaalisen viimesenä ohjelmanumerona lukee se. Se on sitten hyvä lehti, jos joku. Pistä tilaten, jos sulle ei jo tuu sitä. Hyvää viikonloppua!

Vaikeinta on tää otsikon keksiminen

En käy usein kirppareilla. En jotenkin löydä tietä sinne. Vaikka aina kun löydän, ihmettelen miksi en käy täälä harva se päivä. Käytiin tutustumassa uuteen kirppuriin sunnuntaina. Oli kymmenen minuuttia aikaa. Se oli avara, iso, ei haissut vielä, harmitti kun oli niin vähän aikaa. Mutta onneks käteen jäi yks hyvä juttu. Tai siis nyt muistin että en oo maksanu sitä vielä mun siskolle. Se ei siis toisinsanoen oo vielä mun, hups. Mutta joka tapauksessa, tuossa se on matolle levitettynä. Suuri sudoku-lauta. Dvd:ltä saan alkunumerot ja loput numerolaatat asetan paikoilleen tarkkaa harkintakykyä käyttäen. Oivallinen peli, jota voi pelata yksin eli yhdessä. Käväsi mielessä, että mun kai pitäis antaa tuo äitille ja isälle, suurille sukudu (niinku isä asian ilmasee) - faneille. Mutta en taida hennoa. Tässä oon muutaman tovin istunu lattialla kättä poskeen nojaten ja ettiny numeroille oikeaa loosia. Äsken tuli tenkkapoo, ja toivon että tämän pienen tauon aikana aivot olisi järjestänyt numeroita parhain päin. (voin myöntää että vaikeusasteena on helppo!)  

Ja sekin on mukavaa kun pyykkikone pyörii. Semmonen arki-rullaa-ääni. Ja arki rullaa. Sekin on mukavaa! 

Ihan lättyjuttu!

Käyn epäsäännöllisen säännöllisesti kaverini kanssa hoitamassa yksiä lapsia. Eilen oltiin taas. Ekaluokkalainen esikoispoika löi meidät ällikällä. Se halusi lättyjä. Me hoitsut silleen kärvistellen katottiin toisiamme. Kun ei millään viittis alkaa tekemään. "Mutta mää teen, tässä on ohje." Ok, antaa pojan tehdä. Menin hupulaiseksi. Mutta ei moista tarvittu, niin näppärästi poika hoiteli homman kotiin. "Maitoo pitää laittaa tämmöstä viis, 3 kananmunaa, näitä jauhoja käytetään." Ja kun paistamisen vuoro tuli, niin "nyt pitää oottaa niin kauan että taikina ei enää hölsky, muuten lasta menee lätystä läpi." Just. Sillälailla. Ja ei mennyt aikaakaan kun pidettiin lättykestit. Pakastimesta mansikkaa ja jäätelöä päälle. Sai poika vuolaat kehut ja kiitokset, joista hän ei ollut moksiskaan!

Ja nyt on tiistai, vaikka joku muuta väittäis. Lippumme liehuu Runebergin kunniaksi. En kauheesti välitä Runebergin tortuista, mutta itse runoilijaa-kirjailijaa kunnioitan. 

Tässä ei ole otsikkoa

Ajattelin aamulla, että tänään vois kyllä pyyhkiä pölyt luistimista ja uskaltautua jäälle. Soitin siskolle joka on läpeensä jääkiekkoilija, että josko mentäisiin. Hän mulle mailan tois mukanaan ja kiekon. Minä sitten hissukseni oppisin. Mulla on oikeen hokkarit, vaikka kouluajan sirklasin valkosilla kaunokkailla. Vaan on nuo mustat yhtähyvät, joskin terät oli tylsääkin tylsemmät. Tuli kentälle sitten tuttuja enemmänkin, sitä aluksi kauhistelin. Kun ajattelin vaan salaa harjotella siskoni kanssa. Maila kädessä luisteleminen on jotenkin luonnotonta, ja sitten se kiekon kuljettaminenkin. Ja laukomiset ja kohottamiset ja lätyt ja ja ja. Mutta "reenaa reenaa niin maharut porukkaan" sanoo joku lentävä lause. En niin kovin oo innostunut tuosta itse jääkiekon pelaamisesta, siksi en vastannut pelaajien kosiskeluihin myöntävästi. Välillä laitoin mailan ja kiekon sivuun, asetin kädet selkäni taakse ja lähdin liukumaan. En saanut ihan kilpaluistelijan 90 asteen kulmaa, mutta ei se kauaksi siitä jääny, eipä. Mutta mukavaa se oli. Ja raikas talvisää teki terää. Siihen tulokseen oon tullut, että koskaan ei oo liian myöhäistä opetella uusia asioita. 

Ja sitten kun loppuu asia, niin ei tarvi kirjottaa enempää. Heippa! 

Kirjotuskoneella, mutta ei kymmensormijärjestelmällä

No niin, kirjotan nyt tämmösellä kirjotuskoneen präntillä. Kun kerroin kaverille, että en aio laittaa kuvia ja tää on mahdollisimman yksinkertanen tää sivukin, niin se sano, että voin pikku hiljaa alkaa kehittämään sitä. Ja syyhän tähän yksinkertaisuuteen on tässä: en ole koskaan ollut kiinnostunut koneista ja vempeleistä. Tunnen huonoutta niiden edessä. Kauan aikaa tein opettajallekin esseitä käsin, jos vaihtoehtona oli lähettää se suoraan sille sähköpostilla. Se olisi vaatinut multa paljon. Kaikki tallennukset, mistä-mää-sen-sitten-löydän ja kärsimättömyyskohtaukset. Mutta se on totta, että kun tossa paperin yläreunassa on noita vaihtoehtoja, niin ainahan pikkusen erilainen tuo säväystä. Voin vaikka tän seuraavan sanan kirjottaa lihavoituna ja tän ihan alleviivaten kursiivin kera. Ja jos olisin tämänkin tekstin kirjottanut käsin, mulla olisi oikean käden ranne kipeä. Hölskyttelisin sitä aika ajoin. Käyttäisin paljon kumia, koska monesti ajatus suoltaa enemmän sanoja mitä kynä ehtii kirjottaa. Siksi lauseen rakenne saattaa olla huono. Tasaan tän tekstin tässä välissä. 

Musta tuo tasaus ei näytä hyvältä. Vähän turhan kompakti paketti. Siksi otin sen pois. Mennään tänään nuorison kanssa pihalle. Osa hiihtää, osa menee autolla jonnekin ja kävelee siitä ja kohtaamme toisemme sitten nuotiolla. Ei kuulosta huonolta ollenkaan. Mulla ei oo suksia. En oo sitten yläasteen hiihtänyt. Verenmaku ei oo näinä vuosina lähteny suusta pois. Ja sitte ne saattaa lipsua ja sitte ne saattaa ja sitte ne saattaa ja sitte minä saatan ja sitten se saattaa. Kaikkee saattaa tapahtua. 

Kahvi tuoksuu niin hyvältä. Kämppis on sen keittänyt. Sekin oli yhdenlaista tuo kahvinjuonnin opettelu. Asuin Helsingissä n. 8 vuotta sitten. Ja kahviloissahan sitä käytiin. Kaivarissa eri muttereissa ja espalla ja mitä niitä nyt oli. Ja kun enhän minä juonut kahvia. Ottaa nyt sitte mehua tai teetä. Mehu tuntu lapselliselta ja teenjuontikin vaati opettelua. Kahvia kitaan siis. Siskoni sanoi: älä laita siihen sokeria, se on joka tapauksessa alussa pahaa. Pistä vaan maitoo. Ja totisesti niin tein. Irvistykset alko pikkuhiljaa oieta ja nyt on aina hymy huulessa kun sitä siemailen. Menen siis juomaan. Hei!

Halusin sittenkin kirjottaa heippodei!

p.s Nää päivämäärät heittää. Nyt on oikeesti 2.2 lauantai, ja eilen kun kirjotin synttäreistäni, niin sillon oli 1.2.