Ajatusten virtaa

On syntymäpäiväni aamu. Olen saanut elää 31 vaiherikasta vuotta. Nopeesti on aika kulunut kun taaksepäin katsoo, mutta seuraavat 31 eteenpäin tuntuu olevan mahdottoman kaukana. Onneksi. Mukava elää just tätä hetkeä.

Koulussa järjestetään tänään rekrykonsertti. Yritetään haalia ihmisiä musiikinopiskelun ihmeelliseen, iloa tuottavaan, paikoin hermot menevään, sanoisinko tunteita herättävään maailmaan. Koulukaverini Olli improvisoi siellä uruilla. Hän on pyytänyt minua ja meidän koulun linjajohtajaa Seppoa matkimaan tämän improvisoinnin aluksi käsikelloilla kirkonkelloja. Siitä Olli jatkaa soittamalla häämarssia ja suvivirttä. Toinen Olli alkaa jossakin vaiheessa laulaa Kallavesj´ laulua, jonka jälkeen me taas Sepon kanssa valkoisine hanskoinemme soitamme kelloilla samaa laulua. Sitten kun Olli improvisoi Lentävä kalakukko laulua, niin mun pitää puhaltaa urkupilliin junailijan pillin tavoin. Hauskalta kuulostaa Ollin visiot. Mukava olla mukana hienolla porukalla tekemässä musiikkia. Musta vahvasti tuntuu siltä, että suurin osa salissa istuvista pyrkii heti kanttorikouluun, koska siellä saa tehdä niin monipuolista musiikkia.

Käyn kaverini kanssa Aisti, havannoi ja hyväksy - Elä hetkessä! - luennoilla. Sitä pitää neljä ravitsemustieteen opiskelijaa. Se on mukavaa. En aiemmin ole pistänyt niinkään merkille, mille joku ruokalaji haisee/tuoksuu, miltä se oikeesti maistuu, miltä se tuntuu suussa. Tai kun laitan nenän kiinni ja syön jotain, niin en maista sitä ollenkaan. Testattiin sitä minttusuklaalla. Katsoin kaveriani, jonka tiesin olevan karkkilakossa. Ilmaisin huulillani äänettömästi että ota. (jos hän ottaa, joutuu maksamaan 50 euroa kanssalakkoilevalleen) Kovat on panokset, mutta ajattelin että tämä olisi poikkeustilanne. Kaveri otti suklaan käteensä. Ja kun se piti laittaa suuhun, hän haukkasikin ilmaa, suklaa yhä nyrkissään.
Se oli jännä testi. Kyllähän sitä tietää että nuhaisena ruoka ei maistu miltään, mutta tuossa sen aisti ja havannoi paremmin. Heti kun päästi nenän vapaaksi, suklaa alkoi maistua omalta ihanalta itseltään. Meidän annettiin tehdä se uudelleen. Taas silmäys kaveriin, joka oli silleen: voi ei. Suklaakuppi lähti kiertämään. Istumme kaikki 8 henkee semmosessa puolikaaressa. Kaverini ei tällä kertaa ottanut, vaan laittoi kupin eteenpäin. Mutta voi, samalla hetkellä edellisen kierroksen suklaa tippuu hänen kädestään!!!! :) Kuppi tuli takasi hänen luokseen ja hän otti suklaan. Nyt kädessään kaksi sulavaa suklaata! Ja mua niin olis naurattanut!! Onneksi me ei istuta siellä vierekkäin, vois paikoin tulla hepuli. Mutta ulkona pois lähtiessä oli hauskaa. Sillon nauru kiiri ympäri markkia!

Eletään hetkessä!! :)

Tik-Tik-Tik-Tik

Menin nukkumaan. Ihanaa kohta nukahtaa. Pöyhin tyynyn hyväksi. Kääriydyin syvälle peittoni syvyyksiin. Odotin. Odotin. Odotin. Kello tikitti isosti ja häiritsevästi. Miksi en nuku. Nyt kuuluu nukkua. Kaikki muutkin nukkuu. Postimies toi jotain meidän postiluukkuun. Ei meille edes tuu sanomalehteä. Ehkä jonkun mainoksen. Naapurihuoneiston koirakin heräsi ja haukkuu. Herätti varmaan emäntänsä ja isäntänsäkin. Toivottavasti nekin nyt valvoo vähän aikaa niinku minäkin.

Kävin tänään kaupassa tuossa torin kulmilla. Oli ä-l-y-t-t-ö-m-ä-n liukasta. On jotenkin noloa kaatua. Joululomalla hain aamupostia lapsuuteni tanhuvilla. Laitoin äitin sisäkengät jalkaan, semmoset läpsykkäät. Ajattelin vaan äkkiä juoksasta laatikolle. Just kun olin aukasemassa kantta, jalka lähti liusuun. Kaaduin vasemmalle kyljelleni. Suusta pääsi jonkunsortin ääni. Ennen ylösnousun yritystä vilkaisin ympärilleni. Huh, ei ketään. Kengät oli liukkaat. Meni tovi ennenkuin sain itseni tasapainoon. Otin lehden laatikosta ja kaaduin toiselle kyljelle. Eiiii. Ja historia toisti itseään. Nopea vilkasu ympärille, ja hitaasti mutta epävarmasti ylös. Sanoin itselle: Voi että sää oot tähti! Tämä näky silmieni edessä kävelin tänään kauppareissulla varmoin askelin. En langennut.

Ja nyt mua jo melkeen hermostuttaa. Oon päättänyt että en pyöri sängyssä tiettyä aikaa enempää. Vaikkahan sitten lopullisen virkistymisen pelossa valvon aamuun asti, mutta pimeässä kylkeä vähän väliä kääntäen en yötäni vietä. Se ei passaa mun luonteelle. Alan täyttää siluettiristikkoa!

Tahtojen taistelu

Herätyskello herätti aivan täysin kesken unien. Se oli yllättävää, koska yleensä herään ennen sitä, vaikka se olis laitettu mihin aikaan tahansa soimaan. Jotenkin aavistin että tästä ei tule hyvä päivä. Uninen, kärttynen minä ja reipas minä pitivät tiivistä palaveria. Toinen halusi torkuttaa ja toinen mennä heti suihkuun. Reipas halusi heti alottaa viikon hyvästi. Se ajatteli avarakatseisemmin: hyvässä lykyssä sitä ollaan vielä perjantainakin tyytyväisiä, jos viikko on alkanut lupaavasti. Nousin siis (kerran torkutin). Halusin ajatella kaikesta negatiivisesti. Ehkä siksi mikään ei onnistunutkaan. Hiukset jäi suihkun jälkeen takkuun vaikka yleensä ei jää. Kahvi keittyi suurella kolinalla hiljaisessa talossa. Kämppikseltä piti ottaa leipää kun omaa ei ollut. Hampaita pestessä paitakin sai osansa tahnasta. Vaatteita vaihdoin muutenkin yhtenään, mikään ei tuntunut hyvältä päällä. Lähdin kouluun roskapussi kainalossa. Menin alas hissillä, etten kompastu portaissa.

Ulkona parkkipaikalla naapurin mies huiski hätäsesti autoaan esiin lumen alta. Mut huomattuaan kerkesi kuitenkin huikkaamaan iloisen huomenen. Se tuntu mukavalta. Vastasin yhtä reippaasti. Ja yhtä reippaasti viskasin myös roskapussin roskikseen ja jatkoin kouluun sadan metrin päähän. Päätin, että päivästä tulee hyvä. Kärttynen minä meinasi vielä jatkaa keskustelua, mutta en jaksanut kuunnella sen marinaa.

Nyt kun herätyksestä on kulunut 4 tuntia, voin todeta että aamupäivä on ainakin ollut hyvä. Reipas ja aikaansaava. Siksi annoin itselleni luvan istahtaa hetkeksi blogisemaan ja nyt lähden lounaalle. Hyvä voitti!

Aloita bloggaaminen

Hei,
olen uusi bloggaaja, siksi tähän alkuun vähän kankeasti tesktailen testaillen. Tää on oikeestaan aika helppoo tämä elämä. Sanoo ääneen haluavansa luoda blogin, niin velipoika sen mulle luo. Ja tässä nyt sitte istun lapsuudenkotini tietsikalla ja aina kun nuuhkaisen ilmaa sisään niin samalla sisuksiini tulvii siskoni tekemän kasvisgratiinin tuoksu. Se on kuulemma vartin yli 2 valmis. Joten vielä pikkusen odotellaan. Ok, kyllä määki oon jotain tehnyt. Vaihdoin jouluverhot keväisempiin täälä muden ja faden kodissa. He kun ovat reissussa vielä muutaman tovin niin ei tarvi ihan jouluun tulla takasi.
Mutta että tällästäkö on blogin kirjoittaminen. Että suoltaa vaan ajatuksia toisensa perään tähän "paperille". Itse kutsun ajatuksiani hajatelmiksi, just tälläsiksi jonninjoutaviksi höpötyksiksi. Ei tarvi käyttää kirjakieltä jos ei halua, senkun vaan näpyttelee. Sillä olenhan itse oman blogini herra.
Tämä tältä erää. Sanon hei!