Yksi meidän koulun opettaja oli lukenut tekstiään väitöskirjastaan ja tuumannut: Ihan kun omaa oksennusta söis! Mulla on nyt vähän sama olo kun selasin noita aikasempia tekstejä. Asiaa on tuntunut olevan paljon! :) Toisaalta, tämähän onkin höpötysblogi.

Oltiin eilen siskon kanssa kuuntelemassa Johannespassiota tuomiokirkossa. Se kesti hyvän tovin ja oli hyvän kuulosta. Ja kirkko tietty tupasen täysi. Sieltä sitten lähdettiin astelemaan kaverien luo iltaa istumaan. Nähtiin torilla iäkäs naisihminen joka kantoi mukanaan vaatteita. Baskerikaan ei mahtunut päähän, sillä sekin oli täynnä vaatteita. Hän sanoi vievänsä niitä jonnekin. Siskohan se heti huomas että vanhus on dementikko. Otettiin vaatteet pois lakista ja lakki päähän. Hanskoja ei ollut, mutta kätköstä löytyneet sukat laitettiin käsiin. Kysyttiin missä hän asuu. Hän sanoi tuolla ja osoitti kädellään suuntaa. Lähdettiin kulkemaan siihen suuntaan. Risteyksessä kysyttiin muistaako hän osoitetta tarkemmin. Sanoi, ei, mutta se on jossain tuolla, ja näytti nyt ihan eri suuntaan. Silloin sisko sanoi soittavansa hänelle kyydin. Odotettiin hyvä tovi poliiseja. Samalla juteltiin niitä näitä. Iäkseen hän sanoi kolmekymmentä. Siis vuoden nuorempi kuin minä! :) Kovasti oli huolissaan että hän ei nyt voi antaa niitä vaatteita jollekin vaan hänen pitää ottaa ne sinne kotiinsa taas lojumaan. Poliisit tuli, ottivat vaatteet ja vanhuksen kyytiin ja sanoivat lähtevänsä pyykille. Kaikkea hyvää vanhuksen elämään. Koskahan sitä itse on samanlaisessa tilassa. Mene ja tiedä.

Varsinaista höpötystä

Joskus vaan on sellasia päiviä että kaikki menee hyvin. Tää on yksi niistä.

Ensimmäinen homma koulussa oli tarkistaa "opon" kanssa mun kouluasioita. Ja voi kerrassaan että näytti hyvältä. Syksylle ei jää enää paljon mitään koulua. Pystyn siis kernaasti työn ohessa opiskelemaan. Ja taas kohta pitää valmistua. Sitähän saa tehä ihan yhtenään. :) Ja pidin tänään näytetunnin mun harjotusoppilaan kanssa. Ja se meni hyvin. Olen kuulemma oikealla alalla. Ja kun kerroin yhdelle ihmiselle että olen tuleva Hankasalmen seurakunnan kanttori, niin se ihminen sanoi, että hänen siskonsa on muuttanut perheineen sinne pari kuukautta sitten. Ja minä oitis otin puhelinnumeron talteen. Aion käydä heihin kiinni kuin sika limppuun.  Ei ole sinne muutto enää peikkona mielessäni. Tiedän sieltä jo monta ihmistä ja aivan kun jo tuntisin ne, vaikka en oo vielä päässyt tutustumaankaan! :)

Ja siitä olen hyvilläni kun mun huoneen kattolamppu on palanut. Nuo kaks pienempää lamppua luo tähän huoneeseen hämyisen vaikutelman. Olishan mulla tuola laatikossa uus lamppu. Mutta antaa nyt olla näin, sillä näin on hyvä.

Mutta kananmuna se vasta hyvää on. Ajattelin mennä nimittäin tuonne köökin puolelle syömään iltapalaa. Leivän päälle kananmunaa ja kuppiin kuumaa teetä. Niin on todellakin hyvä.

Jos huomenna ei oo yhtä hyvä päivä kun mitä tämä on ollut, niin ajattelen sillon näitä tämän päivän asioita! Päätin äsken niin.
Kuulemiin!

Hyvää yötä. Menen kohta nukkumaan. Se tunne kun väsyttää oikeen rakkahasti ja menee pitkäksensä, sulkee silmänsä ja nukkuu hamaan aamuun asti. Niin se on mukava tunne se. Ja aamuaurinko se alkaa taas aamuisin herättelemään. Ja sitten jos päiväunia ottaisin niin se aurinko paistais suoraan tuosta toisesta ikkunasta mun sänkyyn ja mun kasvoihin. Se olis varmaan mukava tunne sekin. Tänään istuttiin tyttöjen kans tuossa meidän talon puutarhakeinussa. Tytöt toi tullessaan jäätelöpuikot ja minä vein täältä ylhäältä mukanani termarikahvia. Ja se aurinko lämmitti mukavasti suoraan kohti kasvojamme ja me nautimme elosta. Naapuripihan lapset puhalsivat ilmoille saippuakuplia ja niitä me sitten seurattiin auringon säteitten lomasta.
Pidemmittä puheitta laitan kuitenkin nyt loppupisteen tähän mun arvokkaita ajatuksia sisältävään kirjotelmaani. Se tulee tässä -> .

Sain hymyni takaisin! :D

Rapatessa roiskuu, ja syödessä irtoaa. Jo viime syksynä etuhampaasta lähti palanen. En tykännyt siitä että se lähti. Ja sitten se kolo vähä isonikin siitä. Mutta jotenkin en vaan sitten soittanu siitä mihinkään. Tuli tammikuu ja sain viimein aikaseksi soittaa hammaslääkärille. Joo kesäkuulle menee. Kysyin kavereilta onko toi niinku aivan järkyttävän näkönen. Sanoivat että sitä ei huomaa ja sitäpaitsi se on persoonallinen! Heh, hellyttäviä kavereita mulla! Osaavat niin tsempata! 
Tänä aamuna sitten taas sitä koloa kielelläni puhdistin ja siltä istumalta päätin, että nyt riittää. Soitin uudestaan ajanvaraukseen ja pikkusen värikynää käyttäen selitin kuinka tämä kolo kasvaa ja kasvaa ja mulla ei oo kohta koko hammasta. Ja niin sain ajan kolmen tunnin päähän!
Ja lääkäri oli niin mukava. Kysy heti haluanko puudutuksen. Sanoin haluavani. Lapsena en koskaan ottanut sitä. Sen kivun kesti. Mutta nytkö ei muka kestäisi. Musta on tullu reppana. Mutta eipähän tarvinnu kipua kärsiä. Mutta voi, puudutuspiikki yläikenessä kiinni ja lääkärin kasvot siinä yläpuolella mulle tuli sisäinen hätä. Mua alko aivastuttamaan. Vettä kerääntyi silmiin kun pinnistin pikkusormea puristaen aivastuksen takaisin sinne mistä se oli meinannut lähteä liikkelle.
Mutta oli mulla siinä kaikesta huolimatta lekoset oltavat. Lääkäri selitti kokoajan mitä tekee ja minä senkun kuvittelin olevani aurinkorannalla arskat päässä. Ja hampaasta tuli niin nätti. Toivon totisesti että paikka pysyy eikä tarvi mennä laittamaan siihen posliinia. Kynsien pureskelua se ei käskeny lopettaa, suositteli vaan käyttämään reunahampaita! Jes! :) Ja nätin hymyn kera tietenkin taas kiitin hyvästä palvelusta. (en onneksi tällä kertaa hyvästä palautteesta!)Sieltä sitten huuli turpeena auringonpaisteeseen pyörän kettinkejä pyörittelemään.
Musta tuntuu että taidan tykätä auttavista ihmisistä.