Rapatessa roiskuu, ja syödessä irtoaa. Jo viime syksynä etuhampaasta lähti palanen. En tykännyt siitä että se lähti. Ja sitten se kolo vähä isonikin siitä. Mutta jotenkin en vaan sitten soittanu siitä mihinkään. Tuli tammikuu ja sain viimein aikaseksi soittaa hammaslääkärille. Joo kesäkuulle menee. Kysyin kavereilta onko toi niinku aivan järkyttävän näkönen. Sanoivat että sitä ei huomaa ja sitäpaitsi se on persoonallinen! Heh, hellyttäviä kavereita mulla! Osaavat niin tsempata!
Tänä aamuna sitten taas sitä koloa kielelläni puhdistin ja siltä istumalta päätin, että nyt riittää. Soitin uudestaan ajanvaraukseen ja pikkusen värikynää käyttäen selitin kuinka tämä kolo kasvaa ja kasvaa ja mulla ei oo kohta koko hammasta. Ja niin sain ajan kolmen tunnin päähän!
Ja lääkäri oli niin mukava. Kysy heti haluanko puudutuksen. Sanoin haluavani. Lapsena en koskaan ottanut sitä. Sen kivun kesti. Mutta nytkö ei muka kestäisi. Musta on tullu reppana. Mutta eipähän tarvinnu kipua kärsiä. Mutta voi, puudutuspiikki yläikenessä kiinni ja lääkärin kasvot siinä yläpuolella mulle tuli sisäinen hätä. Mua alko aivastuttamaan. Vettä kerääntyi silmiin kun pinnistin pikkusormea puristaen aivastuksen takaisin sinne mistä se oli meinannut lähteä liikkelle.
Mutta oli mulla siinä kaikesta huolimatta lekoset oltavat. Lääkäri selitti kokoajan mitä tekee ja minä senkun kuvittelin olevani aurinkorannalla arskat päässä. Ja hampaasta tuli niin nätti. Toivon totisesti että paikka pysyy eikä tarvi mennä laittamaan siihen posliinia. Kynsien pureskelua se ei käskeny lopettaa, suositteli vaan käyttämään reunahampaita! Jes! :) Ja nätin hymyn kera tietenkin taas kiitin hyvästä palvelusta. (en onneksi tällä kertaa hyvästä palautteesta!)Sieltä sitten huuli turpeena auringonpaisteeseen pyörän kettinkejä pyörittelemään.
Musta tuntuu että taidan tykätä auttavista ihmisistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti