Ripareilla oltu. Toiset konfirmoitiin just ja toisten leiri päättyi tänään. Toki tykkään nuorista ja heidän iloisuudestaan, mutta se hälinä ja ilo sattuu joskus korviin. Siksi aina joutohetkinä menin kirjani ja lehteni kanssa istumaan rannan isolle kivelle. Välillä vain tuijotin ympärillä olevaa elämää. Laineitten työskentelyä tuulisena päivänä, sorsaperheen kulkua, pikkupikkukalojen parvia vedessä uiskentelevien jalkojeni vieressä. Yritin ottaa niitä käteen, mutta en tietenkään saanu, koska olivat niin vikkeliä. Mutta että rannalla oli rauhallista ja nautin siitä.

Kohta saan siskoni mulle kylään viikoksi. Huomenna tehdään retki Kuopioon. Toinen rillejä ostamaan ja toinen rillejä suoristamaan. Ja kun viikko on kulunut ja sen loppu alkaa, me lähetään kotiin. Oon tuntenut ihan pikkiriikkistä koti-ikävää. Kun on paikallaan monta viikkoa, niin alkaa menojalkaa vipattamaan. Herätä kotona, mennä keittiöön, jonka pöydän päällä on skippo-kortit. Äiti ja isä on pelanneet joka-aamuisen matsinsa. Juoda moccaa masterista ja syödä palan painikkeeksi pönttöpiparia. Kotona on näet kiva retrohenkinen peltirasia jossa on töysäläisiä piparkakkuja. Siis pönttöpipareita. Kerran jouluna oli tarjolla myös itsetehtyjä pipareita. Tykkään kuitenkin niin kovin noista toisista pipruista, siksi mietinkin kahvikuppi kädessä että "ottaisko pönttöpiparia." Siihen veljeni tuumas: "Ottaisko pönttö piparia!" Ja voi, ei tarvi kummosempi juttu olla. Kihikihikihi alkoi kuulua mun suusta. Ottaisko pönttö piparia...kihikihikihi. Ja tietty kun nauramaan alkaa, niin se jatkuu ja jatkuu. 

Semmosta se vaan on se elämä. Taidan hipsiä nyt kotiini vaihtamaan työkolttuja pois. Elämä on jotenkin mukavampaa ilman kotinettiä. Oon tykännyt siitä. Tämmöset tuikitarpeelliset asiat voi tehdä täälä työhuoneella. :) Oon lukenu kirjoja ja lehtiä ja kuunnellut äänikirjoja askareitteni lomassa. Näin on hyvä! Kuulemiin!