Siskolleni  tapahtui mielenkiintoinen asia, halusin kirjoittaa siitä...

 

                                             Opettajatar nykytekniikan pauloissa

Ostin uuden puhelimen. Siinä on hyvä kamera ja nettiinkin pääsee tuosta noin vain. Enää ei viestiä kirjoittaessa tarvitse näpytellä näppäimiä sormikrampin pelossa. Voin vain hellästi koskettaa kirjaimia ja teksti syntyy kuin itsestään. Asiassa on kuitenkin kääntöpuolensa. Kerron teille siitä:

Olin valmistumassa opettajaksi. Muutin vanhempieni luo graduani viimeistelemään. Samalla sain onnekseni tehdä opettajan sijaisuuksia. Eräänä sunnuntai-iltana olin suorittanut iltatoimeni kello 22.30 mennessä. Menisin taas aamulla sijaiseksi uuteen kouluun. Otin puhelimeni esille ja vähän aikaa sitä silittelin lueskellen päivän tapahtumia. Siirtyessäni herätyskellovalikkoon, puhelimeni teki kuitenkin tenät. Kuvat eivät enää vaihtuneetkaan. Ei, vaikka kuinka tiuhaan sormeani liikuttelin. Yritin sammuttaa, ei sammunut. Mitä minä nyt teen? Aamulla pitäisi herätä seitsemältä. Vanhemmistani ei ollut apua, sillä he olivat ulkomailla. Itsekseni oli nyt pärjättävä. Kenellekään en voinut soittaa ja pyytää herätystä, sillä puhelimeni ei antanut tehdä sitä.

Lähdin kiertämään taloa. Tutkin joka kolkan. Sen verran ajat ovat muuttuneet, että herätyskelloa ei löytynyt. Sisintäni alkoi myllertää ahdistus. Miten ihmeessä minä herään? Ei auttanut muu, kuin tarttua kirjaan. Valvon koko yön. 

Alku tuntui lupaavalta. Kirjakin oli mielenkiintoinen. Kellon ollessa 01.30 silmäni alkoivat kuitenkin lumpsua. Tartuin taas puhelimeeni, josko vika olisi korjaantunut. Ei ollut. Tunteet alkoivat olla jo hyvinkin pinnassa. Tunsin ärsyyntymistä, paniikkia, kiukkua, lisää ahdistusta. Viskasin peiton syrjään ja lähdin uudelle etsintäkierrokselle. On se kumma jos ei yhtä herätyskelloa löydy! Aikani taas pengottua, löysin kaapista munakellon. Tämä ei kuitenkaan ollut se perinteinen pyöritettävä versio, vaan digitaalinen. Näpyttelin 99 kertaa minuuttinappulaa ja 59 kertaa sekuntinappulaa. Oli autuaallista painaa väsyneet silmät kiinni ja nukkua tuo luvattu aika. 

Heräsin pärinään. Silmäluomeni olivat raskaat. Huone oli pilkkopimeä. ”Herätyskellooni” ei saanut valoa. Miksi en ole hommannut pikkulamppua, huokaisin, ja nousin sytyttämään valot. Miksi en ole mennyt siihen silmäleikkaukseen, tuskailin, ja sieppasin yöpöydältä silmälasini. Näpytys alkoi. Huone täyttyi pipipipipipipi- äänestä. Ääni tuntui kovalta ja turhalta. Miksi kaikista koneista pitää lähteä joku ääni? Mikrokin piippaa ja pesukoneet piippaavat. Ihan kuin sitä ei jostain äänettömästä merkkivalosta tietäisi, milloin kone on hyrskyttänyt ohjelmansa loppuun. Sen verran olin unenomaisessa tilassa, että painoin minuuttinappulaa vahingossa sata kertaa. Numerot nollaantuivat. Jouduin aloittamaan kaiken alusta. Sanoin itselleni: Voi että sinä olet tähti! 

Tämä sama toistui vielä kolme kertaa yön aikana. Tosin sillä erolla, että tsemppasin itseäni keskittymään olennaiseen. Painoin näillä kerroilla minuuttinappulaa sadan painalluksen sijaan 99 kertaa ja sekuntinappulaa 59 kertaa. 

Aamulla nousin niin virkeänä kuin se vaan oli tilanteeseen nähden mahdollista. Puhelimenikin toimi nyt normaalisti. Kiitos, sanoin sille ja menin suihkuun. Päätin, että väsymys ei saa vaikuttaa työpäivääni. 

Loppujen lopuksi päivästä tuli oikein hauska. Oma jännityskin uudessa koulussa uusien ihmisten keskuudessa laukesi, kun kerroin yöstäni oppilaille ja työkavereille. Päivän valossa tilanne hyvinkin jo nauratti. Paluumatkalla menin kauppaan ja ostin itselleni kirkkaanpunaisen, aidon herätyskellon.