Menin nukkumaan. Ihanaa kohta nukahtaa. Pöyhin tyynyn hyväksi. Kääriydyin syvälle peittoni syvyyksiin. Odotin. Odotin. Odotin. Kello tikitti isosti ja häiritsevästi. Miksi en nuku. Nyt kuuluu nukkua. Kaikki muutkin nukkuu. Postimies toi jotain meidän postiluukkuun. Ei meille edes tuu sanomalehteä. Ehkä jonkun mainoksen. Naapurihuoneiston koirakin heräsi ja haukkuu. Herätti varmaan emäntänsä ja isäntänsäkin. Toivottavasti nekin nyt valvoo vähän aikaa niinku minäkin.
Kävin tänään kaupassa tuossa torin kulmilla. Oli ä-l-y-t-t-ö-m-ä-n liukasta. On jotenkin noloa kaatua. Joululomalla hain aamupostia lapsuuteni tanhuvilla. Laitoin äitin sisäkengät jalkaan, semmoset läpsykkäät. Ajattelin vaan äkkiä juoksasta laatikolle. Just kun olin aukasemassa kantta, jalka lähti liusuun. Kaaduin vasemmalle kyljelleni. Suusta pääsi jonkunsortin ääni. Ennen ylösnousun yritystä vilkaisin ympärilleni. Huh, ei ketään. Kengät oli liukkaat. Meni tovi ennenkuin sain itseni tasapainoon. Otin lehden laatikosta ja kaaduin toiselle kyljelle. Eiiii. Ja historia toisti itseään. Nopea vilkasu ympärille, ja hitaasti mutta epävarmasti ylös. Sanoin itselle: Voi että sää oot tähti! Tämä näky silmieni edessä kävelin tänään kauppareissulla varmoin askelin. En langennut.
Ja nyt mua jo melkeen hermostuttaa. Oon päättänyt että en pyöri sängyssä tiettyä aikaa enempää. Vaikkahan sitten lopullisen virkistymisen pelossa valvon aamuun asti, mutta pimeässä kylkeä vähän väliä kääntäen en yötäni vietä. Se ei passaa mun luonteelle. Alan täyttää siluettiristikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti