En oo surullinen, en oo ilonen, oon jotain siltä väliltä. Ehkä hämmentynyt, sanaton, liikuttunut. Kävin muskariopen kanssa vaikeavammaisten lasten koululla pitämässä muskaria. Itku kuristi kurkkua kokoajan. Mun piti improta pianolla ja yhtäkkiä huomasin soittavani onpa taivaassa tarjona lapsillekin, ja maan korvessa kulkevi. Soiton aikana avustajat välittivät kosketuksellaan musiikin lasten kehoon. Pitikin valita just nämä laulut. Omat murheet, ne olemattomat joita ei edes murheiksi voi sanoa, muuttuivat pienen pieniksi murusiksi. En voinut katsoa heihin, soitin vaan. Avustajat hakivat lapsille soittimet. Yhden tytön kädet olivat nyrkissä ylävartalon päällä. Hän oli sokea eikä hän osannut puhua. Avustaja sai kuitenkin laitettua rytmisoittimen nyrkin sisään. Hänet tuotiin pianon viereen, oli hänen vuoro olla solistina. Hän antoi avustajan avustuksella mulle rytmin. Soitin aluksi puuta heinää, mutta vaihdoin sen Peppi Pitkätossuun. Tytön jalat alkoivat täristä, kurkusta kuului ulinaa muistuttava ääni. Mun iho nousi kananlihalle, kaikki nauroivat tytön mukana. Hän tunnisti laulun, laulettiin se sitten yhdessä. Lutherin suusta tulee sanat ”Jos tahdot lohduttaa murheellista, kauhistuttaa iloista, rohkaista epätoivoista, nöyryyttää ylpeää, rauhoittaa kiihtynyttä tai saada vihaisen hyvälle tuulelle – ja mitä ikinä onkaan noita ihmissydämen valtiaita, eli tunteita, taipumuksia ja affekteja jotka yllyttävät ihmisen hyvään ja pahaan – mikä olisi parempi keino siihen kuin musiikki?” 
Tässä istun sohvalla. En siis oo surullinen, enkä ilonen. Oon sanaton, hämmentynyt, liikuttunut!