Jynssäsin maanantaina vanhaa kämppääni Kuopiossa. Voi ku siinä oli hommaa. Ei, sitä kämppää ei tuu ikävä, vaikka niitä hetkiä kaiholla tuun muistelemaankin. Samalla ajattelin ikkunoita pestessäni, että tätä hommaa tein viime kesänä veljeni perheessä, jossa olin piikomassa. Joskus on hyvä ottaa etäisyyttä siitä elämästä mitä sillä hetkellä elää ja siitä työstä, mihin ammatinvalinta edellyttää. Vietin niin lupsakan nk. diakoniakesän siskoni ja veljieni perheissä. Pelattiin lasten kanssa kymppiuunoa, käytiin pyöräilemässä, leikkipuistossa, siivottiin, syötiin jätskiä, uitiin, ajoin ekan kerran elämässäni isolla automaattivaihteisella autolla, hui, hirvitti, mutta se oliki helppoo, auto ei sammunu kertaakaan, lisäki opin tuntemaan sekä sisaruksiani, heidän puolisoitaan että lapsiaan enemmän. Kiitos siitä, oli kiva tutustua! :D 

Mutta mikä olikin hassu sattuma, niin yksi miniöistä oli samaisena päivänä kans ikkunanpesuhommissa ja laittoi viestiä että muistelee meidän viime kesää! Tämä miniä on kans hyvä miniä meidän perheelle niinku kaikki muutkin. Se osaa pitää myös jöötä lapsille. Kesällä lapset kinasteli jostain. Miniä sano toiselle, vissiin riidan johtajalle, että sää meet nyt siivoomaan kuraeteisen. Hetken päästä se sano toiselle: ja sää siivoot keittiön. Poika tuijotti äitiään hoo moilasena ja minäki vähä ihmettelin että miks se nyt tuota toista noin kauhian kovasti rankasee. Niin mikä oli tämän äitin syy: "Sää sanoit Jes!!!" Kun toinen poika joutu töihin, niin toiselta pääsi spontaanisti suusta JES! Se oli meiltä muilta jääny huomioimatta. Äitit on siitä eteviä että ne huomaa ja kuulee kaiken. Mutta olla siinä sitte pokkana!! Ei onnistunu, purskahdin nauruun ja lopulta me kaikki naurettiin. Mutta kyllä se poika sen keittiön siivos naurunsa lomassa! Toinen juttu muistu mieleen kun tämä samainen miniä lähti osan lapsien kans pois kotoa. Minä jäin toisten kanssa kotiin ja kun tuli ruoan aika, niin mietin että öö, mitähän me syötäis. Sitten minä varsinaisena talousihmeenä kekkasin että tehään makaroonia ja laitetaan sekaan makkaraa. Siinä ironisesti ääneen tuumasin, että mitenkähän mää keksinkään näin mahtavan lounaan. Niin heidän yläasteikäinen poikansa sanoi lakonisesti: "Sää oot ollu kaks viikkoo kotiäitinä!" Ja taas nauratti! (Halusin kirjottaa ton lakonisesti. En oo satavarma passaako se tuohon, mutta kuulosti niin hyvältä mun korvaan) 

Joo, mulle satelee nyt ulkokukkia ovista ja ikkunoista. Äiti ja isä ( muuten, hyvää syntymäpäivää isä) kävivät mun luona ja hyysäsivät mua oikeen urakalla. On kukkaa ja kastelukannua ja saunakiulua ja lamppua katossa ja taulua seinällä. Oon sanonu mun siskolle pilanpäiten, että se on äitin ja isän lellikki, mutta kyllä mun piti soittaa sille ja sanoo, että se taidan sittekki olla minä! Ja ne lapset, joiden luo äiti ja isä menee lapsenlikaksi, ajattelee varmaan että ne ne vasta on lellikkejä! Musta tuntuu että ne tykkää meistä kaikista lapsista! Mulla on sellanen kutina. Mutta jokatapauksessa sain taas tänään söpön kukkaistutuksen. Kävin pitämässä laulutuokiota perhepäivähoitajien ja lapsien virkistyspäivillä. Ne anto kiitokseksi puisen pienen kastelukannun jonka sisällä oli valkosia orvokkeja. Ilahduin ikihyväksi. Täälä saa olla kokoajan ilahtumassa. Yhdestä tehtävästä en oo niin ilahtunut. Huomenna pitää pitää aamunavaus yläkoululaisille ja lukiolaisille. Keskusradion kautta. Ku enhän mää ollu se esitelmien enkä puheitten pitäjä!!! Vaikka oon pikku puheen kirjottanu ja tiedän mitä sielä sanon, niin tiedän myös sen että kun alan puhua niin ääni nousee ainaki sen oktaavin ja tulee lammasvibraaton kera suustani ulos. Mutta meen silti ja hoidan sen tehtävän. On vaan karaistuttava! 

Oikeestaan mulla ei oo muuta kirjotettavaa! Aurinko paistaa!