snif

Mulla on kasvukipuja. Olen kasvamassa aikuiseksi. Side tuttuun turvalliseen koulu-ja kuopioyhteisöön on katkeamassa. Pelkään ja vapisen. Pitää lähteä maailmalle työtä etsimään. Pitää tutustua uuteen ympäristöön, luoda uusia ihmissuhteita, jättää kaikki tämä hyväksi koettu elämä taakse ja etsiä tulevaisuutta. Aaaaargh, antakaa mun olla, älkää riistäkö multa tätä kaikkea!! Haluan että joku täkäläinen kanttori huomaa tuskani ja hyvää hyvyyttään sanoo: Riikka, älä huoli, ota paikkani, minä lähden etsimään uutta työtä. Ei, niin ei tule käymään. Joskus se on edessä. Joskus se on edessä, että minä istun kaiken tämän omaisuuteni keskellä ja tavara toisensa jälkeen mietin otanko tätä mukaan vai joutaako se jo pois. Joskus se on edessä, joskus se on edessä, JOSKUS SE ON KUITENKIN EDESSÄ!! Jos yhtään itkettäisi, niin itkisin. 

Kiitän kaikkia jotka ovat tukeneet mua tässä suuressa pakottavassa kivussa. Ja turvaudun jonkun ajattelijan hajatelmaan "ihminen ei voi löytää uusia valtameriä ellei hän uskalla kadottaa rantaa näkyvistään..." Niin kerta.